Vuonna 2015 aloin innostua kamerahommista ja silloin sanoin itselleni, että joku tonni pokkarikamerasta on ihan älytön raha, mutta lottovoiton tullen (en lottoa kuin harvoin) tuollainen kiva lelu olisi kiva ostaa. No ei mennyt montaa päivää kun totesin, että ei tässä tarvita lottovoittoa. Tonni pokkarista tuntui aika pahalta, mutta olipa se myös (Fuji X100T) aika komea ja toimiva peli.

Vuonna 2017 totesin, että tuo Leica Q on aikamoinen peli sekin, mutta neljän tonnin kamera vaatii jo oikeasti lottovoittoa että sen voi perustella itselleen. Ostin senkin sitten itselleni kolmella tonnilla.

Leica M, sama juttu. Nyt minulla on tuossa sellainen. Hopeinen Leica M-P (Mikael Puhakka) typ 240.

Ja tietysti tämäkin ostos tapahtui sydäntalvella, kuten on ollut nyt jokainen talvi aina vuodesta 2015 lähtien. Aina on ollut ylitsepääsemätöntä kamerakuumetta pimeimpään vuodenaikaan, kun mikään kuva ei onnistu ja kaikki on kurjaa. Kameran ostin ensin ja linssi tuli paria viikkoa myöhemmin: nyt kamera-linssikombo on ollut käytössäni 4-5 päivää. Sisäkuvia ja yksi aurinkoinen talvituokio ulkona on onneksi osunut tähän aikajanaan.

Leica Q:n työnlaatuun vaikuttuneena ja myös nyt tottuneena M oli kotoisan oloinen ensimmäisestä kosketuksesta lähtien. Kamera on tukevaa tekoa ja 35/2-linssin kanssa kokonaisuus on kompaktiksi paketiksi vaikuttavat 970 grammaa. Tuntuihan kaikki tuo massa aika karsealta ensihätään, mutta siihen tottui helposti, kaikkien massan tuomien etujen ansiosta. Niistä myöhemmin.

Runko on hyvää työtä, ensituntumaltaan kaikki nappulat ovat Q:n tasoa ja kaikki rullat ja pyörylät ovat piirun verran parempia. Koska takanappuloita ei M-käytössä juuri tarvita mihinkään, ei niiden tarvitsekaan olla maailman parhaita. Rullat ovat hyvin tyydyttäviä; peukalon taakse jäävä valotuksen kompensointi on hyvin miellyttävä ja suljinajan puolistoppeja on ilo asetella. Myös virtanappula on parempaa työtä kuin Q:ssa. Ei sillä, että Q:n tekisi mieli heittää roskiin namiskukkeleidensa takia.

Linssi on maailmaa nähnyt ulkoisesti, ja siinä on vähän väljiä osia seassa, joten kovaa kritiikkiä on mahdotonta antaa. Pieneksi ja siroksi lasiksi Summicron 35 V on mielettömän tiheätä tavaraa, yli 300 grammaa pienestä kakkulasta. Ja kaikki säädöt ovat mielettömän tyydyttäviä operoida. Kovat stopit tarkennusrenkaan päissä ja tyydyttävästi, vaikkakin väljästi kliksuva aukkorengas on erittäin miellyttävä operoida. Kuten toivoin/povasin, tarkennusrengas on sulavampi käyttää kuin Q:n jämäkäksi vaimennettu rengas. Linssi kaipaisi pientä CLA:ta, koska uskon että se voisi toimia sulavamminkin. Nyt en aio tehdä mitään, koska se operoi tiptop runkoni kanssa. Linssin mukana tulee muovista painettu vastavalosuoja, joka on selvästi kokonaisuuden heikoin lenkki. Se toimii kyllä juuri kuten pitääkin, mutta ensin luulin pitkään, että se on joku todella halpa kiinankopio.

Nautin kovasti siitä, että kamerassa ei yksikään osa liikahda sitä käynnistäessä. Suljin pysyy alhaalla ja linssissäkään ei tietysti mikään iiris kuristele itseksiään.

35 Summicron ASPH (versio 5) on filmiajan linssi, suunniteltu vuonna 1996 ja sai jatkoa vasta vuonna 2016. Tätä moni pitää Leican parhaana vahvuutena; pieniä linssejä joissa on valtava piirto. Toki tämä viides versio on kooltansa tuplaten, kun vertaa pariin edelliseen suunnitteluun. Silti pieni, jos haluaa verrata linssin kykyjä vaikkapa Fujifilmin tuotoksiin nähden. Etenkin jos mukaan halutaan heittää kuvaympyrän ekvivalenssit.

Linssi on hulppea, mutta Leica Q:hun nähden sillä on hyvin vähän mahiksia olla paras. Filmiaikaan mikrotason (pikselitason) terävyys ei ollut mikään tärkeä juttu: oleellisempaa oli saada aikaan mainio makrotason terävyys tai mikrokontrasti. Tässä 35 Summicron onnistuu kivasti.

Kyllä, osoittautuu että Leica Q:n linssi on oikeasti aikamoinen peto. Osa ei halua uskoa tätä, koska Q:ta joudutaan korjaamaan optisesti aika kovasti että siitä saa kalun. Mutta niin terävyys kuin kontrasti ovat mielettömän tasokkaita. Selvästi huippuluokan linssi, tietysti se auttaa kun se on sovitettu kennoa vasten yksilöiden. Pokkarit taas ykkösenä!

Terävyyttä saa aina lisättyä jälkikäsittelyssä ja hyvä kontrasti ja komea piirto auttaa kaikessa muussa. 35 Summicronin bokeh on juuri sellaista luonteikasta tavaraa, jota halusinkin aidolta Leicalta. Sopivan taustan kanssa se on enemmän hattaraista kuin kermaista, jos ruokavertaus uppoaa kaaliin? Tosin hankalissa etäisyyksissä niin Q kuin Summicron tuottaa kamalan hermostunutta bokehia, joten ehkä kumpikaan ei ole #1 bokehkuningas.

Linssi tarkentaa piirun verran alle 70 senttimetrin, mikä saattoi hämätä vähän joissakin testikuvissani. Mittaetsin jää 70 senttiin, vaikka linssi menee 65 senttiin tai sinnepäin. Tämä on sitten vähän hankala kun luulee olevansa mittaetsimen sallimissa rajoissa, vaikka todellisuudessa ei. Mittaetsin on siitä hieno, että se löytää selkeitä eroja etäisyyksissä, olipa tarkennus 100 metriin tai puoleen kilometriin. On vain opittava tuntemaan linssinsä rajat, milloin ollaan turvallisesti hyperfokaalissa etäisyydessä ja milloin ei.

Runko ilman linssiä tuntuu keppoisalta, mutta siitä tulee aito tappoase linssin kanssa. Ensimmäinen yllätys oli, miten paljon ikkuna syö valoa. Selvästi puhutaan jostakin puolikkaasta stopista, ellei jopa enemmästä. Kuvanhan piti olla kirkas ja briljantti ja timantinterävä. Terävä se kyllä on, kuten Leican optiikalta on syytä odottaa. Fuji X-Pro2 mahtaa olla jopa kirkkaampi, tosin tekniikkakin on ihan eri näissä kameroissa: mittaetsin taitaa vaatia valokontrastia ollakseen paras mahdollinen.

Toinen hämmennys oli kameran tarjoamien kehysten näkyminen etsimessä. 35-milliset reunat tahtovat näkyä vain hädintuskin; 28 ei ole kyllä kovin mielekäs. Kumpikin näistä kehyksistä on niin kaukana reunoilla, että tarkkaa sommittelua reunoille en usko että voi tehdä. Ehkä 35:lle harjoittelun ja kokemuksen kerttyessä, mutta 28 tuntuu ihan mahdottomalta. Ja että jotkut ihmiset olevinaan voivat sommitella 24-millisiäkin tällä 0.62-kertaisella etsimellä…

Sen sijaan viisikymppistä kuvaavalle etsin on kuin omiaan. En ole itse 50-miehiä, mutta ehkäpä katselen nyt maisemia enemmän 50-raamien kautta (tässä mallissa on kehysten esikatselu) ja varmaan jossain vaiheessa ostan jotain suht. edullista 50-millistä kokeiluun.

Tarkennuslätkä on selkeä ja tyydyttävä operoida. Tarkennus oli helppo omaksua ja hyvin harvoin on tullut otettua hutitarkennuksia ilman, ettei sitä heti kuvanottohetkellä jo tiennyt. Nyt parin päivän käytön jälkeen on helppo yhtyä siihen, että tämä tarkennusmenetelmä on manuaalitarkennuksista paras ja nopein saada kerralla oikein. Se toimii kaikilla polttoväleillä samalla tavalla, joten UWA on helppoa ja niinpoispäin.

Kilon järkäle on massiivinen kevyempiin kameroihin hyvin tottuneena. Huomasin ihan huomaamattani yhden kestovirren pitävän hyvin paikkansa: painava paketti toimii itse omana kuvanvakaimenaan. Huomasin ottavani lähitarkennettuja kuvia itselleni varsin alhaisilla suljinajoilla (PEN-F:stä opittu huonoille tavoille) ja kuvat tulivat ulos mainiosti. Paino syö sulkimen rekyyliä.

Vakautta lisää myös se seikka, että kameraa on operoitava useimmissa tapauksissa kahdella kädellä. Q:ta ja Olympusta tahtoo monesti pitää vain yhdessä kädessä, vaikka kamera olisikin silmällä.

Ja se kuuluisa "shutter lag" on ainakin yhdellä tavalla paikkansapitävä. Kun kameraa operoi "klassisessa moodissa", se reagoi suljinnappulaan mielettömän lyhyeltä tuntuvassa ajassa. Olipa se sitten todellisuudessa yhtään sen nopeampi tai hitaampi kuin vaikkapa joku Sony, se nostaa käyttötuntumaa ja käyttökokemusta mielettömästi.

Kun yhdistetään kameran rekyylittömyys, etsimen jatkuvuus (suljin ei blokkaa etsintä) ja lyhyt suljinviive, tuli heti sellainen mielikuva, että tällä saa leikattua näytteitä oikeasta elämästä vähän kuin lihamestarin leikkelekoneella – jos ajatellaan meidän aistimamme avaruus 3+1-ulotteisena makkarapötkönä. Tunne on aika hyvä. Tämä on juuri kuten luvattiin.

Kenno tuottaa hyvää kuvaa, kuten on syytä toivoakin kinokoon kennolta. Etenkin punainen väri tulee aivan jumalaisena tiedostoon. AWB ei ole vielä epäonnistunut. ISO-herkkyys on tavallaan Q:n tasoa: saat oikein mainiot tiedostot 3200:een asti. 6400 on myös erittäin hyvin käsiteltävissä, mutta nyt kuvissa voi olla sitä peljättyä bandingia. Darktablen hiljan julkaistu versio 2.6 sisältää pari valmista presettiä kohinanpoistoon, ja yksi näistä valmispreseteistä tekee kerrassaan mainiota työtä. Kohina ei ole ongelma, vaikka toki joku ISO 10k saattaa jäädä saavuttamattomiin. Eiköhän tuo tule joskus testattua.

Matalammilla herkkyyksillä ei ole mikään homma eikä mikään nostaa varjoja pari stoppia. Ehkä Q on aivan piirun verran parempi, mutta ei tämä ole ollut ongelma aiemminkaan.

Uusimman firmwaren (2.0.5.0) kanssa kamera käyttäytyy pitkälti yhtä loogisesti kuin Q:kin, eli aika hiton loogisesti. Jopa automaattinen ISO toimii aivan kuten toivookin.

Onko iso lehmä lasikaupassa nyt tuo M:n manuaalitarkennus? Ilokseni voin kertoa, että RF-tarkennus tulee selkärangasta melkein heti ja hutitarkennuksia ei ole tullut tehtyä kuin muutamia hassuja.

Tietysti hyvin tarkasti tarkentava autofokus (kuten Q:n) on aina tarkempi, nopeampi, parempi kuin manuaalitarkennus. Ehkäpä tarkennan tiptop, linssi vain ei ole niin terävä kuin Q:ssa.

Manuaalitarkennushommissa on hyvä muistaa, että "perfect is the enemy of good". Olkoonkin, että järin omituisesti tämmöinen sentimentti tulee esille Leica M:n ostettuani. Kuvat ovat kaikki tarkennettu hyvin normaaleihin katseluetäisyyksiin; pikselintiiraajat eivät saa Q:sta kyllikseen. Toiveenani onkin, että pääsen eroon tästä paheesta.

Kumpikin kamera on 24 megapikseliä, mutta Q:n kuvat ovat paljon kropattavampia kuin M-kuvat, ainakin toistaiseksi. Ja jos manuaalitarkennus on se juttu, mikä syö terävyyttä pikselitasolla niin voi herätä kysymys siitä, miten paljon oli hyötyä kasvattaa pikselimäärää M9:n 18 megapikselistä.

Mutta silti, tämä teknologia on selvästi paras tapa tarkentaa manuaalitavaraa. Sulava, puhtaasti mekaaninen ja tyydyttävä. Saa nähdä, miten paljon mielipiteeni muuttuu liikkuvien kohteiden kanssa…

Mitä enemmän käyttelen näitä, sen paremmin lihasmuisti oppii linssin tavat: missä on lähitarkennusetäisyys, minne asettuu 4 metrin paikka, niin poispäin.

Nopeasti rupesin miettimään, mitä kaikkea hienoa tämä oikeasti mahdollistaakin, miten näitä opittuja asioita voi myöhemmin hyödyntää taas autofokuskameroiden kanssa. Rupesin esimerkiksi jo tässä tuumimaan, että "back button focus" on aika hyvä juttu samanlaisista syistä kuin manuaalifokuskin. Jos hommaan Fujia joskus, pitää tutkailla että mitä se mahdollistaa. Idea on siis ensisijaisesti vapauttaa suljinnappula kaikesta turhasta funktiosta. Suljinnappulan tarkoitus on laittaa suljin valottamaan, ei laittaa autofokusta tulille. Ja se on joskus kamalaa tuhlausta tarkentaa samaan kohteeseen useita kertoja, vaikka se toki kasvattaa tilastollista osumatarkkuutta. Fujissa on tämä loistava puoli, että kameran ollessa manuaalifokustilassa se on todellisuudessa hybridifokustilassa, jossa back button focus toimii kuten AF-tilassakin, mutta linssiä saa pyöritellä ja fokusta tuunata.

Melkein kaikesta ostamastani on tullut jonkinasteista ostajankatumusta. (Leica Q on ainoana kamerana säästynyt tältä.) Vaikka kaikki merkit viittaavat katumuksen syntymiseen, siltikin tuli vähän yllätyksenä, että Leica M tuottaisi sitä.

Hinta on vähemmän yllättäen isoin tekijä. Ostatko joko käytetyn M-rungon ja siihen yhden (1) kovasti käytetyn linssin, vai samalla rahalla uusimman Fuji-rungon ja 6 linssiä kaveriksi (tai kaksi Fuji-runkoa ja 2 linssiä), kaikki upouutena.

OVF vai EVF, itse en ole nykyaikaisesta kamerasta huonoa EVF:ää vielä löytänyt. Niitä on ilo käytellä, isoja ja pieniä. Siksi OVF on vähän askel jännempään suuntaan. Puhumattakaan, että M:n OVF on niin himmeä ollakseen niin kirkkaaksi kehuttu. EVF on niin kirkas kuin mihin käyttäjä sen säätää. OVF:n edut ovat kuitenkin ilmeiset hämäräkuvauksessa, joskin tälläkin saralla kaikkein uusimmat EVF:t ovat aika buenoja.

Pikselintiiraajalle manuaalitarkennuksen luontainen epätäydellisyys voi kirvellä – nyt pikselitasolla tarkastellessa manuaalitarkennettu M on erittäin lähellä pienempikennoisia kilpailijoitaan. Järkevissä mittakaavoissa tutkittuna pikseleitä ei erota ja linssien piirron uniikkius korostuu. Nyt Leicalla on etulyöntiasema Fujiin nähden. Voin vain toivoa, että pikselitiirailun synti lakkaa olemasta. Tosin mitä sitten tapahtuu: voisin olla silloin kypsää kamaa takaisin Fujileiriin?! Kaiketi hyvä juttu joka tapauksessa.

Ensin ostajankatumus oli niin isona, että luin jopa Overgaardin Leicaa ylistäviä tekstejä yllättäen Fujilasit silmillä!

Fujikama on toki myös selkeästi (ehkä neljänneksen) kevyempää. Kädessä paino ei tunnu, mutta olkalaukussa kyllä… Leican kanssa ennen pitkää opitut manuaalifokustaidot siirtyvät kyllä sopivien linssien kanssa myös Fujin maailmaan, joten tämmöisiä "vaaroja" on olemassa. Kaikin puolin tämä sentimentti vahvistuu: mitä enemmän käyttelen Leica M:ää, sen enemmän arvostan Fujin tekemiä designratkaisuja. Fujin ei ehkä tarvinnut kopioida juuri Leicaa omiin kameroihinsa (vanhoja filmikameroita on aivan pilvinpimein näitä samoja ratkaisuja täynnä), mutta Fuji ja Leica ovat digimaailman kaksi tekijää, jotka tekevät asioita omalla, miellyttävällä tavallaan. Puhun PASM-ajattelun puuttumisesta ja muusta sellaisesta hyvästä.

Mietin myös, miten tämä koko Leica M -tarina tulee aukenemaan, mikä on loppupelini tämän suhteessa? Olisiko ideaali tykästyä M-systeemiin niin kovasti, että kaikki vähempi ja elektronisempi jää romukoppaan ainiaiksi? Jos tähän lopputulokseen joskus päädyn, onko se hyvä vai huono lopputulos? Kaikenlaista pohdintaa tuleekin tehtyä.

Kipinä Leicaan, kuka tietää mistä se ikinä syttyi. Kipinä hyvään manuaalitarkennuksen elämään, kuka tietää mistä se oikeasti syttyi. Muistan vaan kerran nähneeni Leicalla otetun kuvan tyhjästä koripallokentästä. Terävässä kuvassa kaikki oli fokuksessa, ja keskellä kuvaa ilmassa möllötti koripallo. Kuvaa en enää kykene löytämään, mutta jos pallo tuli näkökenttään äkillisesti, ei autofokuskameralla tyypillisillä asetuksilla kuvaa olisi ehtinyt napata. Manuaalitarkenteisella kyllä, olettaen että olit zone fokusoimassa jo aikaisemmin.

Unohtaen sopivasti sen, että olin jo Fujilla mukavasti zonefokusoimassa vuonna 2017 ajattelin, että mitä voinkaan oppia ja mitä voinkaan tehdä zone focusilla, jos samanaikaisesti sormet tuntevat linssin alueet hyvin ulkoa. Tätä romantisoitunutta mielikuvaa tukevat myös Robin Schimkon youtubevideot.

Ehkä tämä oli se M:n kipinä. Leica-lasi toki toisena isona tulenlähteenä. Tässä sitä nyt ollaan. Aika on puolellani, kamerat on ostettu ja maksettu; näistä ei pääse eroon kuin myymällä. En halua tehdä hätiköityjä päätöksiä kameran suhteen, se on yksi synneistäni kanssa. Jos Leica M löytyy minulta vielä vuoden päästä, se on aika hyvä voitto henkilökohtaisille luonteenpiirteilleni.

Kun Helsingin aika tulee keväämmällä, on luvassa uuden kaupungin kuherruskuukausi ja mikä sen hedelmällisempää aikaa laittaa kameroista hulppein kovaan käyttöön.