Paras työkalu saada kaikkein kiitävinkin tapahtuma taltioitua on minimoida reaktioaika. Herkkä liipaisinsormi, sopivat kamera-asetukset valmiina käyttöön, (kamera luonnollisesti päällä). Mutta mitä jos silti aikaa palaa kun olet valitsemassa autofokuspistettä (tai kamera jatkuvasti tarkentaa väärään paikkaan) ja siihen vielä tarkennusmoottorin hitaus päälle… Tämä kaikki on mielettömästi nopeampaa kuin käsitarkenteisten filmikameroiden kanssa rimpuilu, mutta entä jos se ei ole kyllin nopeata?

Paras ratkaisu tähän ongelmaan on esitarkentaa linssi tietylle etäisyydelle ja himmentää lasi niin kireälle kuin vain mahdollista. Näin kamera ottaa aina terävän kuvan kaikesta, mikä osuu esitarkennetulle alueelle. Pois jää fokuspisteen valitseminen tai varmistaminen, ja myös tarkennusmoottorin käynti. Tarvitsee vain osoittaa ja ampua! Tätä kutsutaan zone focus tai prefocus -menetelmäksi. Sopivaa suomenkielistä termiä samasta asiasta ei ole tullut vastaan. Ehdotuksia kuullaan!

Laajakulmaisempien linssien kanssa ZF on erityisen näppärä, koska sopivalla aukolla (usein f/8) lasin voi asettaa niin, että tietystä matkasta eteenpäin kaikki on kohtuullisesti tarkkana… aina äärettömään asti! (Hyperfocal distance.) Kroppikameralla, jossa on vastaavasti pienempipolttovälinen lasi, tämä terävyyden raja saavutetaan hyvissä ajoin, joten käytännössä vaikkapa kaiken kahdesta metristä eteenpäin saa teräväksi.

Mutta ZF ei ole pelkästään tämmöistä. Yhtä hyvin (tätä demonstroi hra Robin mainiosti aiemminmainituilla Youtube-videoilla) voit esitarkentaa 70 senttiin eli noin kädenmitan päähän. Kireän aukon kanssa saat hyvänkokoisen alueen terävää kuvaa käden ulottuvilta ja nyt riittää vain opiskella kädenmitan pituus ulkoa ja lihasmuistiin. Saat aikamoisia kuvia olemalla lähempänä kohdetta.

ZF on mainio ja hyväksihavaittu tekniikka, mutta hyviä tuloksia vaativa kireä aukko tarkoittaa, että pimeässä, tai jo esimerkiksi täyspilvisellä säällä voi ISO-herkkyyttä joutua nostamaan sietämättömiin lukuihin. Jos kuvaat mustavalkoista, niin sitten pieni kohina ei yleensä pilaa kuvaa.

ZF on myös siitä hyvä, että voit kuvata halutessasi sokkona, vyötäröltä tai rinnalta. Saat vähän uniikimman perspektiivin kun kamera ei ole pääntasolla ja harva ihminen hoksaa, että heitä kuvataan. Tätä olen itse erityisesti harjoittanut – vyötäröltä sokkona kuvaamista. Tekniikka on jo poikinut paljon mainioita kuvia, ja olen vasta omasta mielestäni ihan alkutekijöissäni!

Sokkokuvauksessa auttaa hyvä toteutus automaattisesta ISO-herkkyyden säädöstä. Ihanteellisesti automatiikkaa voi konfiguroida tarpeellisesti niin maksimi-ISO:n kuin minimisuljinajankin suhteen. Joissain kameroissa on unohdettu kokonaan sokkona kuvattava tilannekuvaus ja sen seurauksena minimisuljinaika voi olla jossain 1/60:n ja 1/120:n tienoilla. Liian hidas vauhti, nopea liike ei pysähdy vielä tuossa matkassa!

Koska pienempien kennojen kameroissa on luonnollisesti kroppitekijän ansiosta enemmän syväterävyyttä, luulisi että mikronelikolmonen olisi paljon parempi valinta kuin täyden koon kenno. Samalla valolla tuplasti enemmän ZF:ssä ah-niin kaivattua terävyyttä? Teknisesti näin onkin, mutta nyt ainakin Olympus on ylenkatsonut esitarkennuksen tarpeellisuutta, eikä ilmeisesti raporttien perusteella Panasonic ole sen kummempi asiassa.

Jos haluat esitarkentaa tiettyyn matkaan, joudut turvautumaan sellaisiin linsseihin, joissa on fyysinen asteikko! Tämä rajoittaa aika paljon saatavan lasin määrää. Toki kriittiset polttovälit (24, 35, 50 milliä kinovastaavasti) saa katettua Olympuksen mainioilla f/1.8-laseilla, joissa on fyysinen asteikko "snap ring" -tarkennusrenkaan muodossa. Tykkäsin Olympus 17/1.8:n fyysisestä olemuksesta, kuviin en ihan hullaantunut totaalisesti.

Tässä(kin) suhteessa Fujifilmillä pyyhkii hyvin. Osassa Fujin linsseissä on Olympuksen tapainen fyysinen "snap ring", josta tulee esiin etäisyysmitta ja kaikkea. Ja niissäkin linsseissä, joissa ei tätä herkkua ole, on kameran näytölle ja etsimelle saatavissa digitaalinen mitta. Tämä on hyödyllinen, jotta voit aina pitää silmällä, ettei esitarkennusetäisyys ole vahingossa vaeltanut pois sweet spotista.

Yleinen totuus on, että valtaosassa tapauksia kamera ei ole kuvattava kohde, joten sen ulkonäöllä ei ole väliä. Tämä on 100% totta silloin kun kuvataan kohteita kaukaa, maisemia, arkkitehtuuria, maksettuja malleja. Ja tämä on 85% totta silloin kun kuvataan katukuvia. 15 prosenttia on aika iso boosti mielestäni.

Kadulla kuvattavat kohteet ovat tyypillisesti tuntemattomia ihmisiä, joten helpommin lähestyttävä kamera ja kuvaaja yleensä helpottaa vuorovaikutusta. Kamerakokonaisuuden (runko + linssi) koko lupailee kaikenlaista. Isot kamerat mielletään ammattikuvaajiin, joten pienemmät kamerat pääsevät pälkähästä moninaisemmissa tilanteissa kuin isot. Myös estetiikka antaa paljon anteeksi. Nykyään kovasti muodissa on retromuotoilu ja 50/60-luvun hopeinen kromi kiiltää jälleen monessa rungossa. Koska ammattikamera on iso ja musta, hopeinen pikkukamera mielletään leluksi, jolla ei ole pelotetekijää tai mitään.

Paljon riippuu tyylistä, toki. Bruce Gildenin menolla ei tarvitse piilotella pusikoissa, tai ostaa pieniä tehokompakteja. Ja jos kuvaat mielelläsi telesommitteluja (70 millistä eteenpäin) niin alat olla sen verran kaukana kohteista, ettei kameran koolla ole oikeastaan väliä.

Toisaalta laajakuvaajan tarvitsee olla lähellä kohdetta tehdäkseen tehokkaita asetelmia, etkä voi välttämättä tunkea valtavaa 24-70 F/2.8 -lasia 20 sentin päähän bussipysäkillä istuvan naamasta samalla tavalla kuin Ricoh GR:ää.

Fujifilmiä saa hopeisena tai mustana, ja mielestäni kumpikin on yhtä huomaamaton valinta kaduille. Hopeinen X100 on komea ilmestys, mutta samalla sopivalla tavalla leluisan näköinen; ihmiset eivät ota sitä vakavasti, ovat rennompia sen ympärillä. Ainakin itse olin mielestäni tuikihuomaamaton Fujin kanssa. Sain myös piskuisen kameran kanssa helposti lupia ottaa katupotretteja ihmisistä.

Estetiikan ohella yksi parhaista asioista, mitä kamera voi olla, on olla hiljainen. En tarkoita pelkästään merkkiääniä, vaan myös ihan kameran fyysisiä ääniä, joilta ei voi välttyä. Suljinääni, linssin tarkennusmoottorin kovaäänisyys, sitä rataa.

Hiljaisin suljin kaikista on elektroninen suljin, jota kännykätkin käyttävät ja jota näkee optiona melkein kaikissa uusissa kameramalleissa. Elektroninen suljin ei ole aivan ongelmaton ratkaisu: liikkuvat kohteet, panorointi ja loisteputkivalot ovat sähkösulkimen vihollisia ainakin juuri nyt. Kahden vuoden päästä tilanne on oletettavasti vallan toinen. Mutta nyt paras ratkaisu on joko 4,5 tonnin Sony A9, jossa on niin nopea elektroninen suljin, että se on melkein kokonaan ongelmaton, tai mennä mekaanisella lehtisulkimella.

Autuus on kuvata lehtisulkimella. Niissä on hyvin tyydyttävä, taktiili tuntuma, ja ne ovat pitkälti hipihiljaisia, ja käytännössä äänettömiä jos ympäristössä on vähänkin taustahälinää.

Mikä on se hiljaisen kameran itseisarvo sitten? Vähän sama homma kuin jos olet metsällä ja näet saalistettavan pedon kiikaritähtäimessäsi. Aseen ääni ja eläimen reaktiot takaavat sen, että sinulla on vain yksi mahdollisuus ottaa osuma rauhassa. Sama idea istuu kameroissa, ja nyt äänettömän kameran kanssa et menetä mahdollista suojautumistasi. Optimitapauksessa voit ottaa rauhassa niin paljon kuvia autuaasta kuvattavastasi, että joku varmasti onnistuu. Jos kamerasi olisi kovaääninen, peilikamera vaikkapa, kuvattava herää ensimmäisen otoksen jälkeen ja tiedostaa olemassaolosi. Pystyt siis työskentelemään paljon paremmin tilanteen ja ihmismassojen keskellä. Tämä auttaa myös tuttuja ihmisiä kuvatessa hirveästi. Illanvietto saattaa jopa vallan keskeytyä, jos rupeat kuvaamaan kesken jutunteon kovaäänisellä kameralla. Hiljainen kamera ei keskeytä mitään. Candid-kuvaa parempaa ei olekaan!

Eric Kim käyttää paljon Ricoh GR:ää, jossa on iso APS-C-kokoinen kenno ja hipihiljainen lehtisuljin. Tämä esimerkki tässä ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta demonstroi ehkä sitä, miten arvokas asia voi olla hiljaisuus ja se, ettei kuvattava herää "poseeramaan" kameralle. Kevin Mullinsin kaikki tuotanto demonstroi loistavasti hiljaisen ja huomaamattoman kameran arvoa hiljaisissa oloissa, olkoonkin että hän osaa taltioida samanlaisia aitoja reaktioita ihmisiltä myös kovaäänisillä kameroilla. Tämän sivun hääotokset: jos ensimmäinen otos onnistuu, hyvä! Kiva! Mutta jos ei, lähes äänetön suljin auttaa roimasti pitämään matalaa profiilia samalla kun napsit kuvia talteen, kunnes tulee voittava kuva vastaan.

Mikronelikolmosilla on ehkä vaikeuksia saada bokeh-pelleilyä talteen, mutta ison syväterävyyden hyötypuoli on toki, että ZF/prefocus onnistuu teoriassa oikein hyvin. Valonkeruun kannalta kinokokoisen kameran F/11:n voi laittaa mikronelikolmosella f/5.6:een ja saada kaksi stoppia lisää valoa. Hyvä diili, ehkä. Hyvällä valolla eroa ei ole niin isosti. Huonolla valolla M4/3 saattaa olla pari stoppia pienemmällä ISO-herkkyydellä, mutta tuleeko se olemaan riittävä asia, koska teoria myös sanoo, että pienempi kenno kohisee 2 stoppia enemmän kuin kinokokoinen. Lopputulos riippuu paljon käytetystä kameramallista ja olosuhteista.

Harmikseni olen huomannut jälkeenpäin, että M4/3 ei ole käytännössä paras diili, ellet ole valmis kokonaan luopumaan sokkokuvaamisesta vyötäröntason ZF:stä. Minulle se on aika kohtalainen kynnys, vaikka, kuten sanoin, en ole juuri päässyt edes kunnolla vauhtiin siinä suhteessa.

Osoittautuu, että M4/3-objektiiveissa on vain harvakseltaan ZF:ssä tarvittavia etäisyysmittoja. Totta, meillä on kohtuullinen Olympus 17/1.8 ja hyvä Olympus 12/2, joissa nämä on sokkokuvailua varten. Näiden linssien katukuvauskelpoisuus on enemmänkin kuin hyvä – niiden snap ring -toteutus mahdollistaa todella nopeat reaktiot snappaamalla linssi esitarkennettuun manuaalitarkennukseen yhdellä ranneliikkeellä, toisella olet taas takaisin nopeassa autofokusmaailmassa.

Tarvitaanko edes muita linssejä tähän tarkoitukseen? Teoriassa ei, käytännössäkään ei. Tuntuu vain vähän rajoittavalta. Toki voit sovittaa vanhaa filmiajan optiikkaa kameran nokalle, mutta riittävän lyhyille polttoväleille sitä mahtaa olla vaikea saada. Olympuksen lasi on ihan kelvollista, mutta millään tavalla erinomaista se ei mielestäni ole. Panasonic tekee heti mielettömästi kiinnostavampia linssejä (14/2.5, 20/1.7, 12-32/f3.5-5.6), mutta niissä ei ole mitään etäisyysmittoja, osassa ei ole edes tarkennusrengasta! Jos zone/prefocus ei ole oma juttu (joskin vahvasti suosittelen kokeilemaan!) niin Panasonicin lasi ja joko Panasonicin tai Olympuksen rungot alkavatkin olla taas ihan hyvä diili katukuvaukseen.

Autofokuksesta sen verran, että vaikka yhden tarkennuspisteen S-AF on sekä Olympuksen että Panasonicin rungoissa huippunopea, on silti mahdollista kameralta että se tarkentaa väärään paikkaan tarkennusneliön sisällä. Myös kasvontunnistusominaisuudet ovat olleet Olympuksessa kohtuuheikkoja.

Mikronelikolmoselta toivoin aika paljon esimerkiksi terävyyden suhteen – kompaktit linssit ovat kyllä halpoja, pieniä ja kevyitä, mutta ihan viimeisen päälle komeata laatua niistä ei saa niin vaivatta kuin Leica Q:lla. Myös luontainen pienen kennon kohinataso syö jonkin verran tonaalisuutta sävyistä. Tämän huomasin ensin kuvia vertailemalla ja sitten lukemalla internetistä aiheesta lisää.

Ricoh GR on isokennoinen (APS-C) älyterävällä semilaajakulmalla (18/2.8, kinov. 27 mm) varustettu taskuunmenevä pokkari. Tämä objektiivi tässä kamerassa on veitsenterävä, vaikka hieman nopeampikin saisi olla.

BigHeadTacon inspiroiva kirjoitus kamerasta on mukavaa luettavaa.

Tämä on aito katukuvaajan kamera monesta syystä. Sen käyttöergonomia kevyenä ja yhden käden kamerana on huippuluokkaa. Siinä on sisäänrakennettu salama pientä täytettä varten, hiljainen lehtisuljin (edelleen, paras asia sitten kameran keksimisen) ja terävä lasi tuo ehkä yliluonnollista tarkkuutta otettuihin kuviin, mutta se myös mahdollistaa korkealaatuisia tekstuurien taltiointeja ihan toisella tavalla.

Katukuvaajien mieleen on myös kameralle uniikki ominaisuus: snap focus. Sopivasti konfiguroituna voit olla kaupungilla ottamassa autofokuskuvia täydellä f/2.8:n aukolla: kuvaaminen tapahtuu kuten muissa kameroissa, painamalla suljinnappi puoliväliin, jolloin kamera tarkentaa, ja painamalla se pohjaan, jolloin kuva valotetaan. Snap focusin ansiosta voit mennä suoraan nappi pohjaan, jolloin kamera esitarkentaa määrittämääsi etäisyyteen ja käyttää esimääriteltyä aukkoa, ISO-herkkyyttä ja niin poispäin.

Kuvanlaatua riittää, joskin kuulema kohinansieto on aika huono isolle kennolle. Muita huonoja puolia on vajaa kourallinen: kamerassa ei ole etsintä (erillisen optisen etsimen voi ostaa satasella) joten se voi olla vaikea käyttää kirkkaalla valolla. Lisäksi linssin sisäänmenevä rakenne altistaa kameran pölylle: iso tyyppivika GR-kameroissa.

Fujifilm X100-sarja on ollut alustapitäen nätti ja samaan aikaan tehopakkaus kaikkea, mitä (katu)kuvaaja tarvitsee. Terävä 35-millinen kinovastaava F/2-linssi, nopeasti käsiksipäästävät asetukset (aukko, valotus, valotuksenkorjaus, ISO-herkkyys (uusimmassa mallissa) fyysisistä rullista) ja ainakin omaan käteen mainiosti istuva ergonomia tekee tästä kamerasta oikein hyvän kaduille.

Ricoh GR:ään nähden X100T:ssä on parempi ISO-suorituskyky ja etsin. Kummassakin on terävä optiikka, mutta Ricoh on terävämpi, ja se on terävä kaikissa tilanteissa. Fuji on pehmeä, jos sillä tarkentaa lähelle isolla aukolla. Ricohin voitoksi Fujissa ei ole snap focusta, mutta toisaalta M4/3:n tappioksi siinä on näytöllä näkyvä elektroninen etäisyysmitta.

Fujin optinen etsin on hieman turha kikka mielestäni, koska se on käyttökelvoton autofokuksen kanssa. Fujin autofokuksen osumiseen ei voi vain luottaa. Se on myös paljon hitaampi ja kovaäänisempi tarkentamaan kuin M4/3 tyypillisesti. Mutta käyttöergonomia on Fujissa paljon parempi kuin Pen-F:ssä, rutkasti parempi. Nappien tuntuma, sijoittelu. Kokemukseni koskevat vain X100T:tä, ja on syytä epäillä, että ensimmäisissä malleissa napit olivat huonompia. Fujia voi operoida jonkin verran sokeana, esimerkiksi fokuspisteen voin sokkona asettaa takaisin keskelle.

Katukuvauksen kannalta X100F on ihan täydellinen paketti ja X100T on se melkein täydellinen. Yksi valitettava pikku puute X100T:ssä on sen automaattisen ISO:n puutteellinen säätövara. Minimisuljinajan voi laittaa lyhimmillään vain 1/125 sekuntiin, mikä on liian vähän liikkuvien kohteiden taltiointiin.

Hipihiljainen suljin, kutkuttavan hyvin toimiva sisäänrakennettu salama, kauniit JPEG:t, loistoergonomia, estetiikka. Fuji X100-mallisto asettuu omissa kirjoissani ykköspaikalle katukuvauksessa tarvittavien ominaisuuksien kannalta.

Fuji X100 ja Fujin X-kamerat erottelen erilleni sen takia, kun ne tuntuvat olevan ihan toista maata keskenään. Kokemusta ei ole tietty kuin Fuji X-T1:n verran, mutta parin kuukauden päälle tehty vaikutelma on, että X100T on suunniteltu ja kasattu rakkaudella valokuvaajaa ja valokuvaamista kohtaan. X-T1 on sitten jotain muuta. Teknisiä meriittejä kyllä, mutta tuntuma ei ollut lainkaan niin hyvä kuin X100T:n kanssa. AWB, kasvontunnistus, salama-TTL, kaikki toimivat paremmin X100T:n kanssa.

Fuji X-Trans II/III -kennoiset kamerat ovat kyllä katukuvaajan ystäviä monella tavalla. X-T1/2 on kompakti runko, jossa on valtavan iso ja myös fiksusti suunniteltu etsin: voit sovittaa manuaalitarkenteista lasia sen nokalle ja tarkentaa samanaikaisesti suurennuslasin kanssa ja sommitella yhtäaikaa. Oikea ilo käytellä! Lisäksi PDAF-pikselien ansiosta manuaalitarkennusta voi harjoittaa minkä tahansa linssin kanssa kuin split prism -peilikameroissa. X-Pro2:ssa voit sommitella kuvan optisessa näkymässä ja manuaalitarkentaa alakulmassa näkyvällä diginäytöllä. Ei kuulema niin hyvä kuin Leica, mutta aika hyvä kuitenkin.

Kameroiden verhosulkimet eivät ole kovin hiljaisia, mutta toisaalta X-Pro2:n suljin oli yllättäen hiljaisempi kuin Pen-F:n. Hiljaisuutta arvostaville on uusi tiiliskiven näköinen ja muotoinen X-H1, jossa on aika hiton hiljainen suljin. Jos se tekniikka siirtyy joskus pienempään X-T3:een tai X-Pro3:een niin saatan olla kiinnostunut.

Leica Q on melkein joka saralla Fujin X100-sarjaa parempi kamera, ja täten teoriassa parempi/paras katukuvauskamera.

Katujen kannalta Q:n suurimmat puutteet ovat X100-sarjaan nähden: ei sisäänrakennettua salamaa ja kameran suurehko koko. Myös musta, "iso" Q on tuntunut olevan lievästi pelottavampi kapistus kuin siro ja leluisa X100T. Q painaa selvästi enemmän kuin X100, mutta Q:n käyttöergonomia on kyllä sekin aivan loistava. Q:n suljin on myös marginaalisesti kovaäänisempi kuin Fujissa, vaikka lehtisuljin onkin. Q:ssa on myös lievää tasapainohäiriötä: jos kuvaan lonkalta sokkona ZF:ää, tahtoo Q olla vasemmalle kallellaan, kiitos sen painavan objektiivin. Fujissa on mainio tasapaino.

Q:n ollessa kinokokoisella kennolla varustettu 28/1.7 sillä on rutkasti enemmän versatiliteettia melkein mihin tahansa tilanteeseen kaduilla. Sen lasi on älyterävä ja siinä on kaikki kameran operoinnit helposti saatavilla: aukko, suljinaika, manuaalitarkennus jämäkän renkaan kanssa. Hyvä etäisyysmitta ja sitä rataa. Q:n kanssa kuvien keeper-tahti on selvästi parempi kuin Fujissa; raakakuvissa on hyvä muovailtavuus, mutta etenkin autofokuksen osuminen on selvästi parempi kuin Fujissa, ja se merkitsee jos jotakin.

Kaikin puolin Q on ilo omistaa ja käytellä. Jos omistat Fujia juuri nyt, älä mene kokeilemaan Q:ta kauppaan. Eron laadussa huomaa selvästi, ja muisto jää kummittelemaan ikävästi samalla kun lompakkoa alkaa poltella.

Q:n automaattinen ISO säätyy mihin suljinnopeuteen tahansa. Illan tullen Q:n kuvanvakain auttaa napsimaan teräviä kuvia. AWB on hyvää tasoa. Kaikin puolin Leica Q olisi ultimaattinen katukamera, mitä nyt lopputuloksia katsellen Fujilla saa loppupeleissä ihan yhtä komeita otoksia.

Kun puhutaan käytöstä suhteessa lopputuloksiin (tulosteista ja muista), sanoisin, että X100 on parempi/paras katujen kannalta sen estetiikan ja keveyden ansiosta. Ja onhan se vähän edullisempi kamera. Q:ta alkaa saada käytettynä 2000-2500 euroon ja Fujia saa käytettynä mallista riippuen 300-700 eurolla, tai uutena 1300 euroon. Ja jos ei X100 kiinnosta, niin Fujin X-sarja sekin istuu katukuvaystävällisten ominaisuuksiensa kanssa parhaassa asemassa. Kompakteja, hyväkennoisia kameroita kaikilla ominaisuuksilla Japanin tapaan.

Miten Leica M? Katukuvauksen esi-isäin kamerat on nyt unohdetty tyystin.

Filmikuvaajalle M on aika hyvä diili. Niitä saa hyväkuntoisina "edullisesti" ja ne ovat myös hiljaisia kameroita, kiitos sormivoimin kammettavan filmin ja kangassulkimen, joka liikkuu sivuttain. Toki lasi maksaa jonkin verran, mutta sitäkin saa joka lähtöön edullisesti.

Digiajan M:t ovat toinen juttu kokonaan. Niitä ei voi oikein hinta-laatusuhteeltaan mainioiksi kehua (Sony A7-mallistoa saa uutena 700 euroon ja sitä rataa) ja sarjan eri versioiden kennoissa on ollut uutena kaikenlaista teknisesti ikävää. (M8: kohinainen CCD ja UV-alttius; M9: kohinainen CCD ja hapettumisongelma; M240: parempi CMOS-kenno, mutta lievää bandingia korkeilla ISO:illa.) M10:ssa on hyvä ja moderni kenno, mutta kamera on mokoma kallis kuin mikä.

Nyt edullisiksi muuttuneet M:t (M8, M9) ovat kovaäänisiä sulkimiltaan, kovaäänisempiä kuin moni muu verhosuljinkamera. Sokkokuvaus vaatii paljon harjoitusta, koska kameroiden keskipainotettuun valotukseen ei voi luottaa kamalasti ja raakakuvia ei ehkä pysty pelastamaan kovalta alivalotukselta ja ylivalotukselta ei lainkaan. Mutta M on M. Miten pieni viive missä tahansa digietsimessä onkaan, M:n täysanaloginen optinen etsin on viiveettömämpi. Jotenkin se M-kokemus kiinnostaisi nyt kokea, vaikka jo kovaääninen suljin yksinään sulkee paljon pois.

Totuus on tietysti, että samanlaista optista ja manuaalitarkenteista elämystä voi ihan hyvin harjoittaa vaikka Canonin kanssa: monessa EF-linssissä on kelvolliset etäisyysmitat ZF:ää varten ja optinen etsin on peilikamerassa sekin nollaviipeinen, vaikkakin selvästi himmeämpi ja pienempi.

Leica M sattuu olemaan kompaktein kinokoon systeemi, jos kinokoko on itseisarvo. Minulle se ei ole, oikeastaan. Sonyn rungot ovat kinokokoisia, mutta Sonyn rungot plus Sonyn natiivit objektiivit ovatkin taas isoja kuin mitkä.

Joko kuvitteellinen Fuji X200, joka on Fuji X100F mutta uudella linssillä, joka ei pehmene lähitarkennuksessa, ja fiksulla autofokuksella. Tai jotain muita hienoja ideoita, joilla optiselle etsimelle saa oikeata käyttöä. Linssiin Fuji/Olympusmainen snap ring -rengas, jossa olisi hyvä tuntuma ja etäisyysmitta. Tämmöinen ratkaisu veisi X100-sarjan reilusti Ricohista ohi.

Tai Leica Q, mutta järjestelmäkamerana. Lehtisuljinlinssejä kokoelma, ainakin 21, 28, 35, 50, 90 milliä nopeilla aukoilla. Mutta Fuji olisi silti parempi katujen kamera.