Ja Fujifilm tosiaan lunasti sille asetettua hypeä kyllä henkilökohtaisella tasolla isosti. Kamera on tosi näppärä kädessä, se on hipihiljainen ja nätti myös. Kameran automaattinen valotus ja salamakompensointi (jos salama aktivoidaan) ovat erinomaisia. Ken Rockwell liioittelee huumorimielessä asioita mutta kun hän sanoi että X100T on maailman paras kamera, voin vain yhtyä yhdessä mielessä hänen aatteisiin.

X100-sarja on yksinkertaisesti erinomainen. Aito kulttikamera hyvässä mielessä. X100T innosti minua kokeilemaan myös Fujifilmin järjestelmäkameroita: X-T1 parilla linssillä tuli ostettua, mutta myös myytyä hyvin nopean kokeilun jälkeen. X-T1 on hieno kamera mutta sen sielu on jossain karkuteillä. X100T:n sielukkuus on ihan toisesta maailmasta.

X100T meni myyntiin lopulta kun hurahdin Leicaan ja hurahdin Leican väreihin (Fujin X-Trans II -kamerat ovat aika karkkisia väreiltään). Muutamaa vuotta myöhemmin kokeilin vielä vähän lisää Fujifilmiä X-T3:n ja linssien muodossa. X-T3 on samanlainen kamera kuin X-T1: upea suorittaja mutta kylmä ja sieluton, verrattaen.

Fujifilm X100T kävi Yhdysvalloissa kesällä 2016. Näihin kuviin en ole kamalan tyytyväinen, mutta se ei ole kameran syytä. Omaa taidottomuuttani lähinnä.

Fujin (X100T) kohtalo oli varmaan sinetöity sillä sekunnilla kun Verkkokauppa.comin myymälässä kävin keväällä 2017 hypistelemässä Leica Q:ta käsissäni. Olin täysin tyrmistynyt kameran työnlaatuun, käytettävyyteen, tarkennusnopeuteen. Upeaa työtä kaikilla tavoilla. Fujin X100-mallistohan ei ole maailman nopein tarkentaja joten Leica Q oli monin tavoin piristävä askel oikeaan suuntaan.

Leica Q:n tarkennusnopeus on hyvä mutta sen tarkennustarkkuus on myös ihan valovuosia Fujia edellä. Kun kamera tarkentaa valitun neliön sisällä johonkin niin se on siihen tarkentanut. Kerrassaan upea toteutus.

Leica Q on hinnaltaan nelinkertainen Fujiin nähden, joten senkin minä asetin aluksi tähän lottovoittajakameran kategoriaan. Ei mennyt kuin 2 kuukautta niin olin jo noutamassa käytettyä Q:ta Tampereelta. Se oli juhannusaaton tai -päivän ajelu, oikein lämpimät muistot siltäkin keikalta.

Fuji ja Leica olivat vieretysten pari kuukautta mutta kävi selväksi että Fujia ei vain tule enää käytettyä niin raskain mielin myin sen eteenpäin.

Leica Q oli ainukainen kamera puolen vuoden ajan systeemissäni. Se on 28-millinen pokkari, mutta terävän lasin ja terävän kennon ja terävän tarkennuksen kanssa siitä pystyi kroppaamaan helposti 35-millistä ja 50-millistä kuvaa ulos ilman pahempia haittavaikutuksia.

Mutta nämä ovat vain rajallisia "polttovälejä" siltikin, 28-50 mm-e ei ole suurensuuri alue.

Talvella 2018 päätin miettiä uutta suuntaa valokuvaukseen – ehkä jopa downsizata, jos mahdollista – ja kokeilla mikronelikolmosia. Ostin Olympus Pen-F-kameran ja sille ostin kaksi linssiä jotka täydentävät Leica Q:n polttoväliä. Ultralaaja Laowa 7.5mm (15 mm-e) ja klassinen telezoomi 35-100 (70-200 mm-e) täydensivät hienosti Q:n "normaalikulmia" ja tämä kamerakaksikko oli kerrassaan upea juttu. Ristiriitaa ei ikinä tullut koska visio vaatii joko ultralaajakulman, normaalin tai telekuvan ja aina oli tiedossa sitten sopiva linssi tai sopiva kamera.

Leica Q ja Pen-F ovat kaksikkona aika kevyt tehopakkaus ja tarjosivat niin paljon hyvää. Tätä komboa minä näinä päivinä ehkä eniten muistelen kaiholla. Asiat olivat hyvin.

Tämä kaksikko kävi Yhdysvalloissa Kali-Nevadan ajelulla alkusyksystä 2018. Syntyneet kuvat totisesti ovat parhaita ottamiani ja nyt mietin monesti että meninkö maaliviivan ohi reippaasti mennessäni Leica M:ään.

Leica Q on tunnettu porttihuume ja Leica M on sitten se kova kama. Joulukuun lumipyryssä 2018 kävin Kouvolasta noutamassa tosi siistikuntoisen Leica M-P typ 240 -kameran ja sain välipäivinä sille linssinkin (Leica Summicron-M 35mm f/2) joten uusivuosi 2019 oli totisesti pelastettu.

Olin lukenut kaiken mahdollisen ja mahdottoman M-kameroista ja olin onnistunut lukemaan rivien välistä riittävästi tietoa niin että olin kohtuullisen varma siitä, että tämä kamera sopii minulle. Olin onneksi oikeassa. Olin motivoitunut opiskelemaan manuaalitarkennusta ja kameran muita oikkuja. Tämä palkittiin komeasti, palkitaan edelleen.

Niin upea kamera kuin Leica Q onkin niin Leica M syrjäytti sen vallan tyystin. Muutin Helsinkiin M kainalossa alkukesästä 2019 ja kävin kaupungin kimppuun uuden kameran kanssa ja kuvasin niin perhanasti. Leica M palkitsee niin monella tavalla kuvaajansa.

Leica Q:sta oli tosi surullista luopua mutta kun sen käytettävyys M:ään verrattuna oli niin paljon toisenlainen juttu niin se jäi pölyttymään ja myin sen sitten.

M oli vuoden 2019 ajan käytännössä ainut kamera jota käytin. Tänä vuonna 2020 ostin sivuun kakkoskameraksi Panasonicin mikronelikolmekameran ihan sen takia kun minulla oli kaapissa edellisen M4/3-kokeilun jäljiltä hyväksi kokemani telezoomilasi 35-100. Laajensin hieman tämä M4/3-kokoelmaani mutta se ei pysty kilpailemaan M:n rinnalla. Se on sellainen telekulmiin keskittynyt kakkossysteemi.

Koska M systeeminä sisältää omat pienet rajoitteensa (manuaalitarkennus, manuaalivalotus ja pitkä lähitarkennusetäisyys ovat kaikki silloin tällöin mietoja rajoittavia tekijöitä) niin olen lisäksi kosiskellut DSLR-kameroita myös: Nikon Df ja muutama linssi sille systeemille on ollut vuoden 2020 teema. Tämäkään kamera ei kykene syrjäyttämään Leicaa kuvausnautinnon määrässä. Nikon on kiva juttu mutta myynen pois pian.

Leica M olisi käynyt Yhdysvalloissa tänä vuonna mutta koronarajoitukset muuttivat ne suunnitelmat. M on toistaiseksi vieraillut vain Suomen Lapissa ja Saanatunturilla hieman.

Voisin luonnehtia, että tämä viisivuotinen on jaettavissa kolmeen jaksoon: Fujifilmin, Leica Q:n ja Leica M:n jaksoihin.

Fujifilm opetti minulle sen, että on ok käsitellä ja ottaa kuvia niin, ettei niiden väri aina vastaa enää todenmukaisuutta. Kuvan tunnelma ja sensellainen määrää enemmän kuin todenmukaisuus.

Leica Q opetti kuvaamaan raakana ja jälkikäsittelyn riemuja. Q ja Olympus kaksikkona opettivat pitämään työkaluja pakissa niin että *aina on sopiva työkalu kädettyvillä.

Leica M opetti manuaalitarkennuksen ja manuaalivalotuksen riemut ja surut. M opetti myös optisen etsimen vahvat edut minulle uudestaan. M myös opetti sen, että linssillä on ansiokkaampiakin tehtäviä kuin olla huipputerävä ja nopeasti tarkentava lasi: linssin oma piirto ja sielu ovat kaunis osa valokuvaamista.

Voin vain unelmoida että mitä seuraava kamera mahtaa olla, ja mitä se opettaa minulle.