Hyvinkään energiat ovat sellaiset, että valokuvaus ja sen myötä valokuvakävelyt ja sen myötä yksinkertaisesti ulkoilut ja kävelyt ovat vähentyneet roimasti alle sellaisten rajojen, mikä tuntuu itsestäni hyvältä. Jos ei kaunistella totuutta, niin olen pitkälti erakoitunut sisälle. Talven pimeä ei ole ainut syy tähän.

Sentään valokuvausharrastus ei ole sinänsä hiipunut.

Ehdin tämän ensimmäisen vuoden asumisen aikana kuvailemaan roppakaupalla. Alkuun toki Hyvinkään uutuus innoitti menemään ulos, lumi ja sitten tuli kevät ja lämmin. Se on vain tahtonut keskittyä reissupäiville. Reissupäiviä tulee sinänsä tehtyä "herkästi", mutta kynnys lähteä uudelle junamatkalle alkaa kasvaa sillä sekunnilla kun ulko-ovi sulkeutuu edelliseltä reissulta palatessani. Työpäivät ja -viikot rokottavat siinä päällä ja jos ei viikonloppureissut rutinoidu niin voidaankin helposti jo puhua kuukauden pausseista.

Kynnys on korkealla nyt näinä päivinä.

Olen vaipunut tietynlaiseen elokuvien ja kirjallisuuden ja videopelienkin täyttämään horrokseen näinä viimeisinä parina kuukautena.

Mikä on sitten ongelmallista niin koska en ole vielä luopunut valokuvauksesta harrastuksena niin kamerakuumetta on ilmassa ja kaikenlaisia osteluita on tullut ostettua. Kamerakuumeelle antautuminen tuntuu erityisen pahalta, jos uudet lelut hädintuskin edes näkevät käyttöä.

Leica M11 julkaistiin vajaa viikko sitten, tammikuun 13. päivänä. Pieniä muutoksia edellismalliin (M10-R) nähden. Pieniä, mutta merkityksellisiä muutoksia. Onko M11 minun uusi lottovoittokamerani? Ehkä se ei ole. Ehkä likimain samanhintainen M10-R on edelleen se, mitä havittelen villeissä unelmissani. Ja ehkäpä kahden vuoden päästä ennustettavasti julkaistava M11-P on sitten se minun uusi unelmakamerani.

On selvä, että nyt 8 tai 9 tonnin hintainen kamera ei ole perusteltu tasan millään järkisyyllä. Ei minun kuvausmäärillä silloin kun kuvasin paljon (Helsingin piikki keväästä 2019 alkutalveen 2020), eikä tasan varsinkaan nyt kun kuvailen vain murto-osia siitä piikistä.

Koen, että nykytilassani Hyvinkään lannistaessa hartioillani ei tämä Leica-ostos tule ikinä tapahtumaan. En suo sellaista luksusta itselleni jos en ensin ota itseäni niskasta kiinni. Minulla on paljon Leica- ja muunbrandisia luksuksia hyllyssä ja ne palvelevat 97% vaatimuksistani ihan hyvin.

Mielessäpitäen tämä kamerahomma (joka on onneksi M11:n suhteen laantumassa, mutta jotain uutta aina tulee) sekä minun lamaannus, voimmeko jotenkin ratkaista kaksi ongelmaa yhdellä järkevällä iskulla?

Saisinko minä valjastettua ainaisen kamerakuumeeni taistellakseni Hyvinkään huonoja energioita vastaan?

Hyvinkään kurjuus on vain asenne. Minulla on asenneongelma Hyvinkäätä kohtaan. Näitä ongelmia pystyy aina peittoamaan tekemällä uusia kokemuksia ja selaamalla uutta. Samalla saa raikasta ulkoilmaa, valokuvailee.

Eli miten minä valjastaisin kamerakuumeeni, on kääntää kamerahommat ja ulkoilu ja Hyvinkää konkreettisiksi numeroiksi. Jos vaikkapa saa itsensä ovesta ulos kamera kädessä niin siitä hyvästä annan itse itselleni 20 euron "palkinnon". Tämä kerryttää virtuaalista pottia, joka kaksi vuotta myöhemmin voi tarkoittaa Leica-rahaa.

Olen antanut näille aktiviteeteille euromääräiset "palkintosummat", mutta todellisuudessa kertyvä summa on vain virtuaalinen pistesaldo. Jos ahkerasti pitäisin kynnystäni matalalla lähteä ulos ja tekisin lyhyitä pistäytymisiä pari kertaa viikossa, ja kävisin kaupunkivierailulla edes kerran kuussa, niin kahdessa vuodessa olisi kerrytetty jo 8000 euron edestä "pisteitä".

Pisteiden ei ole minun mallissani tarkoitus olla mikään budjetti tai limitti, saati varsinkaan mikään positiivinen kehotus käyttää sitä "rahaa" kaikkeen harrastukseen liittyvään. Ei ole järkevä ajatella, että 200 euron kamera olisi jotenkin hyvitetty vain muutaman reissun voimin. Ei ainakaan minun taloudellani.

Mikä on sitten hyvä pesäjako lyhyen ja pitkän kävelyn välillä, ja ovatko palkinnot järkevässä suhteessa toisiinsa, on vielä mietinnän ja hiomisen alla. En sisällytä niitä tänne nyt turhana nippelitietona.

Ja toimiiko tämä viritys edes, on toinen kysymys kokonaan. Toki numeroita on kiva kasvatella, ja numerot ovat toimineet esimerkiksi kalorinlaskussa hyvin minulle. Toki kaloreitaan kun vahtii, siitä on selkeitä fyysisiä etuja kehon hyvinvoinnin suhteen. Toisaalta näiden valokuvakävelyiden kanssa voi henkinen hyvinvointi nousta samalla tavalla…

…vaan ne kaikki kävelyt, joille olen itseni saanut sitten tulevien vuosien aikana.

On enemmän kuin mahdollista, että nämä kaikki kävelyt suoritettuani mahdan ajatella että nykyiset halvemmat kamerat (halvemmat Leicat, halvemmat Nikonit, yms) tekevät enemmän kuin hyvin minun tarpeisiin nähden, ja että M11 saa pysyä kaupassa.

Sekin olisi tärkeä voitto ja arvokas palkinto sinänsä.

On myös mahdollista että jo muutaman kävelyn jälkeen asenne muuttuu ja unohdan koko homman.

Mitäs he sanovat yrittäneistä?

Vuosi #2 alkaa tänään Hyvinkäällä. Kello on nyt kirjoittamishetkellä 18:55 – uskoakseni vuosi sitten tähän aikaan olin laittelemassa olohuoneeseen juttuja jotenkinpäin. Kylmästä hytisin. Muuttohommat oli saatu kuosiin kahden jälkeen ja olin käynyt pizzalla lähipaikassa. Ei tarvinnut ruokaa siis miettiä.

Tänään sitten taasen en ole ihan kylmissäni juuri nyt. Ruokaa joutuu vähän miettimään kohta. Olohuone sai joulukuussa uuden muodon ja nyt mahtuu puikkelehtimaan. Pahvilaatikot ja taloustikkaat ovat edelleen olohuonetta rumentamassa. Mattoja pitäisi ostaa lisää, olemassaolevia pestä, ja eteisen lamppukin on vielä ilman varjostinta.

Mutta keskimäärin hyvin menee lukuunottamatta tuota alussa valiteltua tilannetta. Tämä seuraava vuosi Hyvinkäätä mahtaa mennä paljon paremmin.