Hitaan alun jälkeen tuntuu aika hyvältä tämä, miten homma on lähtenyt ekan kuukauden aikana liikkeelle. Viikonloppuvierailu Tampereella ja päiväkeikka Helsingissä. Ei kuulosta paljolta tietysti mutta näinä päivinä on aktivoitunut valokuvauksen suhteen ja ne ovat olleet sellaisia tehopäiviä.

Jos viikonloppuna käy ulkoilemassa 6 tuntia verrattuna siihen että kävisi päivittäin töiden jälkeen tunnin ja viikonlopun lepäisi, kumpi takaisi paremmat kuvat ja työt? Ei ole yhtä ja oikeaa vastausta tähän.

Ajallinen hajautus ja "virkeänä" suoritettu tunnin kävely voi kuulostaa fiksulta idealta, mutta luovuuden liekki ei aina syty niin herkästi jos tekee yhtä ja samaa joka päivä perätysten. Jos lyhyet kävelyt kotoa käsin tulevat rutiiniksi niin se myös tarkoittaa minulle ainakin sitä, että kotia on palattava siinä vaiheessa kun mehu on loppua. Jos taasen olen tullut kaupunkiin niin mehua tankataan kahvilassa tai muussa vastaavassa, eikä muutenkaan ihan pienestä väsymyksestä tai vastoinkäymisestä vielä luovuteta siltä päivää.

Tämä on se, mitä minä itse optimistina suunnittelin että tapahtuu, ja näin on nyt kahden käynnin perusteella tapahtunut. Monia hyviä kuvauskeikkoja odotellessa ja suunnitellessa!

Tulevana viikonloppuna alkaakin sitten jo seuraava vierailu Kuopiossa. Se on pitkä, kolme kaupunkia kattava seikkailu, joten kiinnostuksella odotan että mitä tapahtuu. Intensiteetti ei tule olemaan samanlainen kuin Tampereella, mutta ei sen tarvitsekaan olla.

Yhtä kaikki, positiivisesti on alkanut aspekti tästä Hyvinkäästä tukikohtana. Kaipuu takaisin Helsingin Töölöön alkaa lievittää.

Iso ja jämäkkä DSLR:n näköinen ja kokoinen(!) Panasonic G9 piti käydä ostamassa kun hyvä tarjous osui vastaan. Minulla oli kameran suhteen varauksia ja myös paljon ennakkohypetettyä odotusta ja toivomuksia maan ja taivaan väliltä. Olisi kiva kun olisi sääsuojattu runko ja linssi taas talossa. Tarjous on sitä luokkaa, että en odota ottavani mitään tappiota jos päädyn myymään kameran ja rungon eteenpäin.

Panasonic G9 on kunnollinen tehosuorittaja ja tekee näppärää jälkeä. Panasonic Leica DG 12-60 on iso linssi mutta jämäkkää tekoa ja kestää varmasti käyttöä. Aitoon Leicakamaan verrattuna on se silti vähän sieluton kamera ja sieluton linssi.

Tuntuu vähän siltä, että mitä paremmin tarkentava ja suorittava kamera, sen vähemmän nautin sen kuvaamisesta. Ekstrapoloiden voisin mutuilla että uusimmat Canonit ja Sonyt olisivat pelkkää tuskaa operoida!

Panasonic G9 ei ole ehkä tämän vuoden malli mutta pidän sitä spekseiltään ja ulostuloltaan nykyaikaisena kamerana, luokkansa parhaana kenties. Ehkäpä kaikki EVF:t ovat tätä luokkaa (enkä ole vain huomannut aiemmin) tai ehkäpä Panasonic nyt erityisesti on päättänyt tehdä näin, mutta pimeän tullen nämä kamerat joutuvat karsimaan etsinkuvan sulavuudesta fysikaalisten realiteettien edessä. Melkein säkkipimeissä oloissa alkaa etsinkuva muistuttaa diashow'ta ja siinä alkaa hyvin nopeasti kaivata optista etsintä, joka ei paljoa häkelly näistä hommista.

Tein pienen vertailun Nikon Df:n ja Panasonic G9:n kanssa. Df edustaa erittäin tyypillistä kinokoon peilikameraa etsimensä puolesta: 0.7x suurennus ja pentaprisma ja 100% näkymä. G9:n EVF edustaa nettipuheiden mukaan ilmestymisvuotenaan 2018 erinomaista tasoa ja ehkäpä nyt alkaa tyypillinen peilitön kamera olla G9:n tasolla ja hieman edelläkin jopa.

Vaikka G9:n etsin vähän alkaa tökkiä pimeässä ja pidin sitä dealbreakkerina niin vertailevassa testissä oli pakko todeta että Nikon Df ja hidas linssi sen nokalla pimeni samaa tahtia päivän kääntyessä iltaan. Siinä kohtaa kun G9:n etsin alkoi tökkiä diashowmaisesti, oli Nikonin etsin niin pimeä ettei sommittelemaan olisi kyennyt. Totesin että tasapeli se oli pitkälti.

Tämä oli vähän synteettinen testi ja huonoilla testauskohteilla. Pitäisi ottaa molemmat kamerat Hyvinkään pimeyteen (ennen kuin kevät etenee liian pitkälle ja liian valoisaksi) ja katsella että onko reaalimaailman lumisissa maisemissa suorituskyky samaa tasoa.

Reilu viikko takaperin ennakkohypetykseni G9:n ympärillä oli suuri ja oli isot suunnitelmat laittaa Nikon-paketti myyntiin kun en käytä sitä niin paljoa.

Välittömästi G9:n jälkeen kohtalaisen isot ostajankatumusaallot löivät rantakiville ja aloin miettiä päinvastaista skenaariota: menisikö koko M4/3-setti pois ja laitattaisinko Nikoniin hienot tähyslasit ja käyttelisin sitä enemmän manuaalitarkenteisten lasien kanssa.

Tämä idea tuntuu taloudellisesti hieman riskialttiilta. Mikä tahansa huoltoraha kameraan menisi, on käytännössä rahaa jota ei voi jälleenmyytäessä tienata takaisin. Ja vaikka tähyslasi olisi tarkasti asennettu ja hyvin säädöissään, niin auttaako se todellisuudessa riittävästi lyhyiden linssien kanssa.

Asiaa ei auta, että Nikon Df ei ole mikään paras runko ergonomian kannalta. Ja vaikka sen tekemät kuvat ovat kivoja niin jotenkin ei miellytä tuo AA-filtterin tekemä pehmeys. Tämä on lähinnä minulla päässä tämä juttu: pehmeyttä tulee luontaisesti ihan jo valtavista pikseleistä. Mutta ergonomiakysymykset silti vähän mietityttävät.

Leica ja rangefinder-kokemus on myös ollut erityisen hyvä minulle tässä parit viimeiset päivät. Se fakta, että näen kuvan "ulkopuolelle", on erinomainen juttu – ei pelkästään "kuvan ennakoimisessa ja ajoittamisessa" vaan myös staattisia juttuja sommitellessa. Tiedän ilman linssin heiluttelua että mihin suuntaan minun pitää kääntää sitä että saan jotkut puun oksat pois tai muuten järjesteltyä visuaalisia elementtejä. TTL-sommittelun kanssa näkee vain sen minkä linssi näkee. Se on hyvä juttu ja se on huono juttu. Ei ole hopealuotia näissäkään hommissa.

Leica on tässä suhteessa paras koska se tarjoaa hyvän rangefinder-sommittelun ja sitten keskiverron TTL-sommittelun siinä missä muut kamerat eivät tarjoa kuin eriasteisia TTL-näkymiä.

Eli kun mietin Nikonia eteenpäin niin tuntuuko vain että ehkä Leica se vaan porskuttaa. Jos kaikkien juuri nyt hyvin tuntemieni EVF-kameroiden etsimet tympivät pimeydessä niin Leica M sentään antaa aina hyvän OVF-vaihtoehdon pimeydessä ja valoisan päivän aikaan voin valita kahden välillä.

Näyttää siltä, että hupihuutona vahingossa ostamani Summilux-M 50mm menee nyt kaupaksi eteenpäin ja voin palata 50-millisten osalta parempaan elämään takaisin.

Leica Summilux-M 50mm f/1.4 Asph ei ole millään mittakaavalla huono, mutta kuten sanottua, minulla on tätä ennen ostettu Cosina Voigtländer -parivaljakko jotka yhdessä ovat Summiluxin summa, ja ehkäpä hieman enemmänkin koska omat mieltymykset ohjaavat näitä asioita myös.

Ei silti käy kieltäminen etteikö Leican yksi ylpeyksistä olisi omalla tavallaan uniikki helmi M-linssien historiassa. Sen tekemä piirto täydellä aukolla on kerrassaan upeaa jälkeä erityisesti kun tarkennetaan hieman kauemmaksi: esimerkiksi kokovartalokuviin näkisin linssin täydellisenä. Myös sitäkin kauemmaksi voi tarkentaa ja kuva on typerryttävän hienoa jälkeä. Hieman harmittaa luopua tästä linssistä mutta harmittaa myös olla valitsemassa kolmen kovan välillä. Jäljellejääneet kaksi muodostavat hyvän komplementin toisillensa, ja hintataso on myös ihan miellyttävä.

Toivottavasti omalta osaltani tulisi nyt vedettyä Cosinan kaksikolla tämä tuleva kevät ja kesä ja vasta pimenevällä syksyllä jos miettisi uusia viisikymppisiä talouteen. Helppohan tuolle rahalle olisi käyttökohteita löytää, mutta juuri nyt voisi miettiä että tekeekö ylimääräinen lasi onnelliseksi vai ei – vau, kerrankin näin päin.