Jo pidemmän aikaa mutta erityisesti alkuvuodesta aloin mutustella ajatusta Df:stä, koska toki ensinnä kyseessä on komea kamera retrohenkisillä ohjaimilla.

Ajatus DSLR:n hyvin mekaanisista toimintaperiaatteista kiehtoi. Ei tarvita erityistä ja herkkää mittaetsinkytkentää voidakseen käyttää mitä tahansa lasinpalasia kameran edessä, ja saa tuloksia.

Unohtui kirjoittaa, että ostin itse asiassa Nikon Df:n Rajalasta ja kolme linssiä F-mountille tässä maaliskuun lopuilla (yhden palautin huonona).

Kahden viikon palautusoikeutta hyödyntäen palautin Nikonin takaisin viikon kokeilun jälkeen. Edelleen kyselen itseltäni niitä syitä että miksi ostin ja toisaalta tärkeämmin, miksi palautin sen!

Tämän viikon aikana en käynyt kuin kahdella testikävelyllä kameran kanssa, ensimmäinen oli tosi laimea kokemus (kameran nokalla oli tylsä 24-85-zoomi, joka oli erittäin pehmeä telepäätä kohti; varmasti viallinen) mutta toinen oli sitten pelottavan hieno kokemus. Kameran nokalle laitoin 85/1.8 AF-D -linssin, jonka haptiikka ja tulokset olivat mainioita molemmat. (Kolmas linssi, jonka hankin, ei ehtinyt tulla Japanista ajoissa ennen palauttamista joten sen jätin laatikkoonsa ja unohdin koko homman.)

Nikonin mukavuus tuon ruuvitarkenteisen 85:n kanssa oli huippuluokkaa. BBF:n (Back Button Focus) ansiosta katukuvaus onnistui tismalleen samalla tavalla kuin Leicallakin. Optisen etsimen ansiosta tilanteiden ajoittaminen oli yhtä helppoa kuin Leicalla. Kuvat ovat ensilaatuisia ja Df venyy useita stoppeja pidemmälle ISO-herkkyydessä kuin MP240. Automaattivalotus, johon voi luottaa. Ja linssit ovat vain murto-osia hinnassa, ja tarkentavat automaattisesti.

Se minua varmaan eniten pelästytti tässä kaikessa – Leican päihittäjä on tullut talouteen. Kaksi supervahvaa kameraa, kummassakin vahva optis-mekaaninen käyttötuntuma. Totisesti jotenkin tuntuu kaikin puolin, että kameravalmistajat jostain syystä kollektiivisesti päättivät aloittaa kameroiden suunnittelun puhtaalta pöydältä peilittömiin hypättäessä. Se on sääli, sillä (D)SLR-maailmassa ehdittiin hioa moni ergonominen asia täydelliseksi. Df on esimerkiksi kamera, jossa AF-ON -painikkeen sijainti on täydellinen. Missään peilittömässä en ole vielä löytänyt yhtä täydellistä. Vastapainoksi peilittömät ovat hyvällä tavalla pienempiä ja kompaktimpia.

Minun pitäisi olla iloissani että olen löytänyt harrastukseeni entistä paremman (ja huokeamman) työkalun joka parantaa peliäni. Olin pikemminkin huolissani. Leicaan olen lyhyessä ajassa investoinut paljon ja pidän kaikesta näkemästäni joten tuntui tosi huonolta tämä ajatus, että uusi mestari olisi talossa. Huonoja syitä nämä. Kaikella on aina aikansa ja paikkansa.

No, kamera on palautettu ja jäljelle tästä hommasta jäi kaksi hienoa AF-D-aikakauden linssiä laatikkoon. En mennyt heti myymään niitä eteenpäin vaan jätin asian hautumaan.

Kaksi viikkoa Nikonin palauttamisesta päätin nettikeskusteluiden pohjalta tilata tyhmän adapterin Leicalle. Leican alkeellista livenäkymää hyödyntäen voin ehkä laittaa Nikkorit hyvään käyttöön. Todella loistavia linssejä nämä, etenkin hinnan huomioonottaen.

Adapteri tuli 6 viikkoa myöhemmin.

Se toimii ihan kelvosti Leican kanssa, itse asiassa. AF-D-linsseissä on manuaaliset aukkorenkaat ja manuaalitarkennus on ihan sulava toimenpide. Leican huono etsin VF-2 on huono, mutta siihen tottuu ajan kanssa ja kävelysession edetessä.

Tietty mikään ei ole täydellistä. Tämän etsimen huono resoluutio hankaloittaa manuaalitarkentamista ilman zoomailua. Toinen fakta, minkä kaikki tietävät, on se kuinka aukon kanssa puljautuminen voi tuskastuttaa: haluat ottaa kuvan f/8:lla mutta nopeaa tarkentamista varten joudut avaamaan linssin f/2.8:iin ja sitten tarkennuksen jälkeen taas sulkemaan aukon uudelleen.

Tämä hidas 'työskentely' on varmasti sitä, mitä moni kuvaaja kehuu Leicasta. Kun kuvaa ei saa sekunnin murto-osassa aikaan niin sitä pystyy myös antamaan enemmän huomiota kuvattavalle kohteelle, keskittymään paremmin. Ironisesti Leican oman mittaetsimen kanssa olen niin nopea ettei tuo "hidas työskentely" tule omalla kohdalla kysymykseen. Mutta Leican ja EVF:n kanssa kyllä – joutuu työskentelemään hitaammin ja huolellisemmin.

Rakeisesta kuvasta ja hitaudesta huolimatta kuvat tulevat ulos tosi terävinä ja loisteliaina. Eli tulosten suhteen ei tässä sovittamisessa ole mitään hankaluuksia.

VF-2 toimii hätäpäissään, ja Leica M10:n VisoFlex 020 toimii varmasti tuplasti paremmin, mutta M10 on paljon rahaa ja fakta ei siitään muutu: linssi on parhaiten kotonaan natiivissa kodissaan, eli Nikon F -kamerassa.

Tässä kohtaa viimeistään tuli uusi kuumeilun aalto Df:ää kohtaan.

Leica ja Nikon, ne voivat elää onnellis'na samassa tallissa, eikö? Voivat kyllä.

Mutta kuten olen aina sanonut*, yksi hyvä vasara on kivempi kuin kaksi vasaraa (yksi etupainoinen ja yksi metallivartinen vasara).

Siitä syystä aloin totisesti miettiä että onko Leica M10 tai ehkä joskus tuleva M11 sitten sen verran edistyneempi kamera että sen livenäkymä ja sen EVF niin hyvä, että nämä nykyiset sovitusongelmat eivät enää haittaisi. Yksi hyvä kamera, johon käy kaikki rakastamani lasi, olisi hyvä idea kaikkinensa.

Kaunis ajatus ja varmasti toimivakin idea, mutta tähän on edelleen ainakin kaksi vastalausetta:

1. M10 on paljon rahaa. PALJON rahaa. M240:n myymälläkin välirahan osuus on vähintään 3000 euroa. Ja M10 ei sinänsä tarjoa paljoa muuta M-kokemukseen.
   • Vastaavasti tuleva M11 on sitäkin enemmän välirahaa ja voi ihan hyvin ollakin, ettei M11 edes ratkaise mitään EVF-kysymyksiä koska Leica voi hyvinkin vastata kennon jatkuvan lukemisen synnyttämiin ongelmiin jatkamalla nykylinjaansa eli huonohkoja livenäkymäkokemuksia.
   • M11 on myös jossain tulevaisuudessa.
2. Toisekseen, minun haaveissa on edelleen se OVF+TTL. Ja iso uutisväläys: Nikon Df on olemassa (ihme ja hämmästys!). Tämä ei ole 3000+ euron investointi vaan tämä on vajaan tonnin investointi.

Oletetaan argumentin vuoksi, että M11 julkaistaan keväällä 2021 ja sitä alkaa ehkä saada jopa ostettua syksyllä 2021 (tilausjonot ovat pitkät). Se maksaa Suomessa ehkä ennätykselliset 8499 €. Siinä on upea uudelleenmuotoiltu EVF (erikseenostettuna 799 €) ja kokonaisuutena kameran EVF-käyttökokemus alkaa olla lähellä vuoden 2016 Fujifilmiä.

Vaikka voittaisin lotossa niin silti on tuo odotus tuohon syksyyn 2021 – se on puolitoista vuotta. Miksipä en hitossa (uudelleen)ostaisi Nikonia koska aina voin myydä sen jos M11 osoittautuu Jeesuksen uudelleennousemiseksi.

(*) Olen sitä aina sanonut, ei suinkaan tarkoita että olisin oikeassa. ;)

Leican asialla jatketaan vielä hetkinen, eli entäpä Leica SL? Se on peilitön kamera, paras laatuaan varmasti, upea EVF auttaa kaikenlaisen lasin kanssa (ei pelkästään Nikkorin). Mikä parasta, se istuu mukavasti Leica M:n sivussa maksaen kohtuullisesti vain ~kaksi tuhatta euroa.

Upea kamera, SL kyllä. Päällisin puolin sen paino kiusaa paljon: se on isompi ja painavampi kuin Nikon Df. TTL-kokemus kyllä mutta ei optista etsintä. Koska linssit eivät istu natiivisti, pitää aukkoa taas availla ja sulkea itse manuaalisesti ja autofokuskin tietysti puuttuu. Etuja SL:n suhteen on myös niin paljon, että ihan suu vettyy kun ajattelee asiaa. Mutta painokysymys (850+ grammaa vs 760 grammaa) on karvas. SL:n 847 gramman päälle pitää vielä laskea varmaan ainakin 100 grammaa linssiadapterille.

Ja mikä tärkeintä, peilitön on peilitön eli noinkohan se kokemuksena olisi niin upea kuin mitä Leica M ja Nikon Df omissa luokissaan ovat. Minulla on hyvä kuva Leican peilittömästä suunnittelusta Q:n muodossa: pidempiaikaisten Q-kokemuksieni perusteella Leica SL on todennäköisesti käyttötuntumaltaan paras peilitön kamera ikinä. Mutta se ei tarkoita, että tultaisiin välttämättä edes lähelle M/Df-tuntumaa.

Voitaneen siis tulla tulokseen, että taloudellisesti ei tule olemaan merkittävä tappio jos Df ostetaan takaisin ja annetaan sille oikea mahdollisuus osoittaa juttunsa. Edellinen Df oli 990 euroa ja juuri viime perjantaina 5 päivää sitten totesin että kun tulee seuraava Df samaan rahaan myyntiin niin nappaan sen. No tuli kaksi 999 euron hintaan.

Koska minulla on nyt kesäkuulle luvassa kiinnostavia juhannusreissuja, saan hyvän tekosyyn pidättäytyä osteluista juuri nyt. Heinäkuun alussa saatan toteuttaa, olettaen että runkoja on vielä myynnissä. Ylimääräisen 10 prosentin alennuksen (Rajala tekee näitä semisäännöllisesti) odottelu saattaa myös tulla kyseeseen.

Nyt sunnuntaina toinen rungoista meni kaupaksi. Hopeinen malli Rajalan hyllyssä on luultavasti sama yksilö kuin minkä ostin ja palautin. Siinä on loppuun asti ammuttu, viimeisiään viepä akku. Sen akkuluukku myös repsottaa miedosti antaen superhalvan vaikutelman ja sen AF/MF-kytkin on kanssa jotenkin halvalla tavalla asennettu ja sallii asettamisen puoliväliin. Vastapainoksi tiedän, että kameran peili ja fokus on hyvin säädöissään 85:n kanssa eli luultavasti muidenkin kanssa. Ja hopeinen on hopeinen.

Hopeisista olen aina pitänyt. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikka tyypillisesti kameran ulkonäöllä ei ole väliä, on sillä vähän väliä silloin kun ollaan kuvaamassa ulkona vieraita ihmisiä. Nätimpi, retrompi, pienempi, lelumaisempi on aina hyvä idea kun osoitellaan aparaattia kohti tuntemattomia. Luonnollisesti valtaosassa tapauksista, kun kuvataan tuttuja, kuvataan malleja, kuvataan luontoa tai arkkitehtuuria tai muuten vain sähäkästi kuvataan kadulla niin kameran ulkonäöllä ei ole isoa merkitystä, jos yhtään.

Df:äähän saa muuten ostettua vielä uutenakin, muistinko mainita. Jälleenmyyjät eivät sitä jaksa pitää varastossa, mutta Nikonin oma markkina-aluekohtainen nettikauppa (myös Suomessakin) listaa Df:ää molemmissa väreissä hintaan 1899 euroa. Jos käytetyn Df:n katuhinta on 900-1000 euroa niin uuden (alennettu) hinta on ihan kohtuullinen.

Sanon "alennettu", koska Df oli uutena silloin 7 vuotta sitten 2800 euron kamera, painiskeli D800:n kanssa samoissa hinnoissa ja oli täten hyvin kova pala purtavaksi.

Nyt käytettynäkin se on kova pala purtavaksi, koska samaisessa tonnin hintaluokassa on saatavilla niin urheilurunkoja kuten D500 ja D4 kuin noita isojen megapikselilukemien suorittajia kuten D810. Ja halvemmallakin saa myös uudempia ja luultavasti kaikilla tavoilla parempia FF-runkoja CaNikonilta.

Kokeiluni jälkeen voisin ostaakin tämän rungon uutena tukeakseni firmaa. Mutta se on valitettavasti hyvin epävarmaa, miten Nikon tulee olemaan suhteessa Leican kanssa. Jos olisin enemmän kypsynyt Leicahommiin niin sitten olisi varmaan helppo päätös.

Yhtä kaikki, Df:n suhteen minulla ei ole erityinen kiire ja nyt joka tapauksessa seuraavat 2 viikkoa olen muissa maailmoissa. Kesä-heinäkuun taitteessa on ensimmäinen tilaisuus tehdä yhtikäs mitään.

Peilikameran hyvät jutut tiedetään nyt. Entäs kaikki ne huonot jutut, joita ihmiset yleensä pakenevat? Erityisesti yksi iso mörkö; koko ja paino. Paino on se kiusallisin ongelma, joka minua hiertää ajatuksessa mennä peilikameroihin. Linssit painavat.

Leica palvelee minua ei-TTL-jutuissa enemmän kuin hyvin. µ4/3 on luonnollisin kilpailija TTL-hommissa, ja täten kilpailija Nikon-haaveille. Hienoja ja nopeasti tarkentavia linssejä saa pilvinpimein ja ne ovat kevyitä, halpoja, pieniä.

Probleema on se kuvauselämys. Vaikka Panasonic on näissä asioissa parempi kuin Olympus, se jää silti kuvaustuntumassa ja -nautinnossa pahasti jälkeen. Itse asiassa kummankin leirin kameroiden kanssa pitäisi varmaan kokeilla sitä BBF-elämää kunnolla, sikäli jos onnistuu. Elättelen edelleen toivoa hyvästä elämästä µ4/3-kameroiden maailmassa.

Ja edelleen TTL+OVF on kombo, jonka haluan käydä kunnolla läpi. Joten µ4/3 ja Nikon voivat elää rinnakkain ehkäpä.

Nikon Df ei mahdu mukavasti Billinghamiin joten yksi ajatus on alkaa miettiä kamerareppuja ja sensellaista. Näillä kalustopäätöksillä on aina nämä valtavat kerrannaisvaikutukset.

Kaikki mylläytyy uusiksi herkästi, parempi pidellä hatustaan kiinni.