Leica M on kuuluisasti rangefinder-kamera, ja tässä tekniikassa on omat plussansa ja miinuksensa.

Plussat:

• Tarkka ja selkeä käsitarkennus, joka toimii polttoväliriippumattomasti.
• Selkeä, kirkas OVF-kokemus.
• Sommittelu voi olla helpompaa pidemmillä polttoväleillä.

Miinukset:

• Manuaalitarkennus ainut tapa tarkentaa.
• Lähitarkennusetäisyys fyysisistä syistä pitkänpuoleinen 70 cm.
• Sommittelua rajoittaa parallax-virhe ja kehysviivojen lukumäärä.

Rangefinder-kamera on mekaniikkaa alusta loppuun saakka. Valotus mitataan mekaanisella sensorilla. Tarkennus on mekaaninen, tarkennusavut ovat optisia. Digitaalisuus astuu kuvioihin vasta ihan loppumerkeillä, kun suljin avataan ja kennon pikselit valottuvat.

Rangefinder tarkennustapana on sitä parempi, mitä laajemmasta polttovälistä puhutaan. Se on ältsin nopea tapa varmistaa fokus. Pidemmälle mentäessä, 90-millisiin vaikka siirryttäessä alkaa systeemin luontainen vaativuus olla ihmissilmälle liikaa. Tähänkin on vielä mahdollista vaikuttaa hankkimalla hienoja etsimeen ruuvattavia suurennuslaseja. Fysiikan lait takaavat sen, että isompi etsinkuva tuottaa tarkempaa tarkennusta.

Niin paljon kuin rangefinderissä on etuja, se että se ei ole TTL (through the lens) -tarkennusta tai sommittelua, on myös haitta.

Ironisesti tahtoo olla, että mitä laajempaa kuvaa on ottamassa, sen enemmän rangefinderin tarkennus toimii paremmin kuin vastaavat muut, mutta että sen vaikeampi on myös sommitella sivuikkunan kautta. Eli voitat jotain, häviät jotain. Lisäksi ultralaajakulmien kanssa alkaa olla tuo 70 sentin tarkennusetäisyys ongelma, koska kehys pitäisi saada täyteen sisältöä ja 70 senttiä on pitkä matka ultralaajakulmalle.

Miksei kukaan valmistaja tee hienoa TTL-kameraa (DSLR:ää) mekaanisin tarkennusavuin, leikkolasein ja muin keinoin? No tyhmä kysymys tietty, Canonin malleille ja muille saa asennettua näitä. Voidaan myös pitää halutessaan autofokus toimintakykyisenä ja miettiä jotain retro-DSLR:ää kuten Nikon Df:ää.

Nikon Df (ja peilijärkkärit) ovat tätä nykyä aika paljon kuin Leica. Toisin kuin peilittömät kamerat, on peilikameroissa tyypillisesti vedetty ilman ylenpalttista digitalisaatiota. Tarkennus ja valotusmittaus on erillisin sensorein ja kun annat kameran automaattitarkentaa, se tapahtuu mekaanisin avuin, tai vähintään tarkennusperiaate on puhtaasti optiikan lainalaisuuksien sanelema.

Nikon Df vielä kaikista peilijärkkäreistä on lähinnä suorakontrollista työkalua, yksinkertainen ja samalla mielettömän tehokas (siinä on silloisen lippulaiva-D4:n sisukset) kapistus. Myös yksi kevyimmistä ja hiljaisimmista kinokoon peilijärkkäreistä.

Jos rangefinderille pitäisi olla lähiten samanhenkinen, mekaaninen kamerakumppani, joka tarjoaisi hyvän optisen TTL-sommittelun niin Nikon Df on erittäin vahva, erittäin kiinnostava valinta.

Optinen etsin OVF on loistava, mutta tietysti sekin on joskus epätäydellinen. Joskus elektronisen etsimen, EVF:n, kanssa on upea työskennellä, saat valotuksen kerralla kuntoon ja muuta mukavaa.

Etsimen teknistä toteutusta tärkeämpänä ominaisuutena on peilittömän kameran kannan ominaisuudet. Käytännössä kaikki nykypäivän peilittömät linssikannat ovat niin lähellä kennoa että niihin saa sovitettua vanhoja (D)SLR-linssejä.

Tämä joustavuus siitä, että voin teoriassa heittää mitä tahansa lasia peilittömän kameran nokalle, on teoriassa kiehtova asia. Mitä tahansa pitkälti. Nikonin tai Canonin peilikameran kanssa olisi kiva peuhata, mutta se iso kiusa on se, että siihen ei saa sitten paljoa muuta kuin Canikonin omia linssejä. Ei sovitettua Olympus-lasia (ilman kallista tai työlästä sovittamista) ei mitään. Peilittömälle riittää ostaa laadukas ja tyhmä sovitinrenkula ja se on sillä selvä!

Leica SL olisi tämmöinen tämänhetkinen unelmakamera sovitetun lasin kanssa puuhaamiseen. Nikon Z6, Sony A7R4, Canonin tuleva R5, näitä on monia jotka toimisivat upeasti samassa tarkoituksessa.

Leica SL on kallis ja iso rotohka vähillä ominaisuuksilla, mutta vahvasti pelkään, että juuri se olisi, Leican suunnittelufilosofialla ja kaikella, runko jota rakastaisin eniten käyttää näistä lukuisista vaihtoehdoista.

Eli kukin näistä, rangefinder, OVF-kamera (DSLR) ja EVF-kamera (peilitön) tekee vähän omia juttujaan eikä voi yksinään korvata kahta muuta.

Voidaanko näistä yhden DNA:ta muuttaa niin, että se palvelisi kaikkia?

• DSLR on jäykin muuttumaan, koska niiden bajonetti on syvällä kennosta heiluvan peilin takia. Kaikki tätä "matalammalla" istutuksella olevat linssit eivät mene millään sovittimella sisään. Lisäksi samalla tai lähelle samalla syvyydellä istuvat linssit eivät sovitu DSLR-kameroihin ilman linssin purkamista palasiksi, eli sekin on ikävä.
• Peilitön on joustavin ja luonnostaan ottaa vastaan kaikenlaista, koska peilittömien kannat ovat nykyaikaisesti hyvin matalia ja kaikki syvemmät menevät sitten tyhmien sovittimien kanssa näppärästi sisään. Peilittömiä vaivaa sellainen liika japanilaisuus vain, Leica SL ja Hasselblad X1D ovat ehkä etulinjassa taistelemassa tätä rintamaa vastaan. Näistä kallis Leica SL on monikäyttöisempi. Oli miten oli, TTL-kameroita nämä silti ja joskus rangefinder on vain liian kiva…
• Rangefinder-kamera on luonnostaan kuin peilitön kamera; matala istutus joten iso osa, valtaosa muista linsseistä sovittuu nätisti rangefinderin päälle. Uudemmissa Leicoissa on livenäkymät ja irtoetsimet, joten rahalla pääsisi. Mitään autofokusta ei tulla saavuttamaan tosin.

Eli moderni rangefinder-kamera, kuten oma M240-P tai M10 tai M10-P tekee aika ison osan peilittömien sovitusjutuista oikein, lisäksi sallien rangefinder-linssien käytön ja rangefinder-ikkunan käytön. Aikamoista, olenko sitten istunut tyhmänä tässä tietämättäni että Graalin malja makaa 2 metrin päässä Billinghamissaan?

Oma M240-P on teoriassa ok, mutta sen livenäkymä on antiikkista laatua monella tapaa. Sen käyttäminen ei ole suurta herkkua. Toisaalta kuka tässä onkaan puhunut siitä että kaikki M-lasit pitäisi vaihtaa vauhdilla johonkin naarmuisiin vintage-Canoneihin.

M10-P saattaa olla hyvä, saattaa olla että sekin on liian antiikkinen romu. Leica SL on ainakin tiedetysti fantastinen työkalu, ongelmana sillä on suuri koko ja paino. Mutta etuina tietysti olisi että yksi ja sama hieno runko hoitaisi kaiken.

Jos olisin rahoissani, olisi kaikille kolmelle oma soppensa sydämessäni. Nikon Df niille yön pimeille kun kyseisen kameran hämäränäköä ja autofokusta tarvitaan; Leica SL kun halutaan fiilistellä jonkun esoteerisen SLR-linssin kanssa syysmetsissä ja Leica M kaikkeen muuhun.

Nykyisin käytännössä kaikki linssit ovat Leican M- tai LTM-linssejä. Niitä on hyvä ja laadukas kokoelma hallussani.

Jos ostaisin SL:n tai M10:n niin kaikki linssit menisivät siihen kevyesti sovittimella tai heittämällä. Jos ostaisin Nikon Df:n tai muun DSLR:n, ei mikään linssi menisi siihen vaan Df:lle pitäisi sitten alkaa rakentaa uutta linssikatalogia alusta alkaen. Koska M tekee 35-50-milliset kuvat niin hyvin, Df:lle voisi ostaa yhden hyvän 28-millisen ja katsoa siitä eteenpäin mitä tekee.

Siitä huolimatta, tyhjästä alkaminen turhauttaa ja on kallista.

SL:n ostaminen nykyisen MP240:n rinnalle olisi halvempaa kuin MP240:n päivittäminen M10P:ksi. Toisaalta M10P:n ostaminen tarkoittaisi että minulla olisi yksi hyvä kamera, joka palvelee kaikessa. "Master of everything." M10 on myös piirun verran parempi kuvanlaatuhommissa kuin vanha SL.

Syksyllä käynen sellaisessa kaupungissa, jossa on Leica Store. Silloin pääsen hypistelemään M10:tä ja ehkä SL2:ta paikanpäällä, todeta niiden livenäkymien kelpoisuudet ja kaikki.

Vuoden päästä keväällä Leica julkaisee mahdollisesti M10:n seuraajan. Jos tämä seuraaja tekee isoja parannuksia livenäkymähommiin niin se on vahva idea. Jos se ei saa isoja parannuksia livenäkymähommiin niin käytetty M10P voi olla aika realistinen idea.

Polttavin kysymys lienee, maltanko lainkaan odotella niin pitkälle!

Hauska tai surullinen juttu tässä on se, että mikään ei pitele minua jo nyt ostamasta jo jotain kiinnostavaa vintagelasia ja sovittamasta sitä M240:n päälle, ja se myös osaltaan auttaisi valitsemaan suuntaa hommilleni.