Tässä teksti alkuperäismuodossaan. Miedosti jargonia.

I'd like to be a M4/3 shooter. Go all-in with M4/3. Sell my Leica Q to fund a second-hand small body like E-P5 plus a big overseas vacation. Shoot tiny, excellent, lightweight glass like Panasonic 14/2.5 and the 12-32. Abandon my dreams of becoming a master manual focuser and surrender myself to the more-than-capable autofocus mechanisms of modern cameras. And my camera bag would be so light! I'd own the small sensor and prove every hater wrong. Have that absolute gem of a 35-100 f/4-5.6 which stabilises with IBIS very well down to tenths of a second no matter the FL. Fight the poor diffraction limits on the lenses, poor ISO noise perf and the slight lack of tonality larger systems retain but overall the images are "good", considering how little I paid for all this, and I don't need better IQ, I keep correctly telling myself but never believing…

I'd like to be a Leica M shooter. Ditch my Oly and perhaps keep the Q but use an M as my main driver. Practice manual focusing like hell trying to become the ultimate manual focuser, the fastest lens in the west. Hoping some day real human intelligence beats artificial one in real life shooting scenarios. Regardless of those hopes stick to focal lengths below 50 because can't get reliably focus-recomposed sharp images with anything longer. Underexpose everything by a stop to protect the ever brittle highlights and suffer the noise the old CCD sensor (because can't afford anything built within the last decade) gives me when I push the expo in post. Rob a bank to fund all this, or alternatively focus on vintage Leica glass. Develop back issues because the brass is worth it. Shoot an Olympus six months every 2 years when the Leica spends quality time at Wetzlar being readjusted.

I'd like to be a Fujifilm shooter. Noticing how fondly I regarded the X100T and M43 not quite delivering the quality of tone I want to I aim for the compromise between M43 and M. Shooting badass weather sealed bodies all day with great bodies that are really designed for an enthusiast photog in mind. When the time comes to pixel peep the images I curse to myself how the lenses cost as much as good-condition second-hand Leica M glass but having none of that 3D pop goodness and there's the X-Trans shenanigans to boot…

You know what. Can't be happy no matter what :)

Teksti on mielestäni kestänyt ajan hammasta aika hyvin monelta osin.

Mikronelikolmosiin olisi kiva pulahtaa menemään pää edellä kompaktien ja teknisesti näppärien runkojen ja huokean lasin takia. Jotenkin se lasin piirto on vain se tekijä, että niin ei vain voi tehdä ellei aloittaisi kokonaan puhtaalta pöydältä.

PEN-F ja kaveriksi vaikka E-P5 tosiaan olisi kompakti kahden rungon paketti, nyt en ostaisi Laowaa uudelleen vaan menisin varmaan kehutun Olympuksen oman UWA-zoomin 9-18 kanssa. Se on himmeä lasi, mutta näyttää piirtävän aika upeasti. Teleoptioita palvelisi edelleen kompakti ja kevyt Panasonic 35-100. Normikuvakulmille varmaan Panasonicin 14- ja 20-millisiä, ehkä, ehkä Voigtländerin 17.5-millinen järkäle ja ehkä myös viihteellisiin kokeiluihin Mitakonin huokea ja laadukas 25/0.95… mutta varmaan pitkin hampain Olympuksen 17/1.8 olisi varmaan ostettava takaisin pääasialliseen käyttöön…

Tottapuhuen M4/3 ja Fujifilm taistelevat liiaksi näissä liigoissa. Fujin runkoja saa about samoihin hintoihin kuin Olympuksen runkojakin, vain Fuji-lasi on selkeästi kalliimpaa niin uutena kuin käytettynäkin. Jos IBIS on ehdoton, (ja se mahdollistaa kyllä paljon), on Olympus loistovalinta. Mutta Fujin valikoimissa on enemmän kompakteja laseja, joissa on hyvää kinomaista piirtoa.

M4/3:n kohinat ja tonaliteetit ovat hieman ansainneet arvostusta sen jälkeen kun ostin Leica MP240:n – vanha fullframe ei ihan aina pärjääkään uudempaa kroppikennoa vastaan. Yksi fakta on ehdoton: edelleenkään en tarvitse tasan mihinkään highend-kuvanlaatua ja tiedän sen sisimmissäni, vaan en halua uskoa.

Tästä päästäänkin nykytilanteeseen, joka vastaa joiltain osin Leica M -kuvaajan tavoitettani. Olympus on kerännyt pölyä laatikossaan ja olen kuvannut M:llä pitkälti dedikoidusti reilut puoli vuotta nyt. Q on myös jäänyt vähälle rakkaudelle.

Tässä unelmassa moni ajatus ja oletus meni mönkään. Manuaalitarkennusta ei tarvinnut harjoitella isosti vaan käyttökelpoisia kuvia alkoi tulla putkahdella heti uuden kameran saatuani. 50 milliä sujuu hyvin, jopa 90 milliä menee vain vähillä virheillä. Varmaan nopea 50, saati nopea 90, on toinen juttu kokonaan, mutta en voi sanoa että yksikään kokeilemani polttoväli tuottaisi suutareita. Lisäksi kameran valotusmittaria on helppo ymmärtää ja käyttää hyvin luotettavin tuloksin, jos otat aikasi valotuksen suhteen. Jos kiirehdit, on helppo mennä hieman yli tai ali, mutta kuvissa on silti jonkin verran pelastamisen marginaalia. Ei paljoa, mutta yllättävän usein riittävästi.

Zone focus -taitoni ovat kehittyneet hyvin sitä mukaa kun sormien lihasmuisti oppii linssin metkut. (Focus tab on se avainsana, joka mahdollistaa lihasmuistin kehittymisen!) Sulavasti toimiva tarkennus ja luotettava mittaetsin auttavat nekin isosti. Siinä mielessä Leica M on ollut minulle loistojuttu ilman paljoja huonoja puolia. Taloudellinen investointi on isoin kompastuskivi, toisen rungon tarve/kaipuu/ongelmat on toinen.

Fujifilm on upea väliinputoaja, joka on lähempänä Leican sydäntä kuin ikinä arvasinkaan. Vasta M:n omistamisen jälkeen olen alkanut havaita, miten hyvin Fuji oikeasti on suunniteltu ja toteutettu. Suorat kontrollit ja retromuotoilu, softakoodista puhumattakaan vievät Fujin Olympuksen ohi kevyesti. Sääsuojatut, huokeat rungot taas tuovat Fujia lähemmäksi Leicaa. Yhden Leica M -rungon hinnalla voisi ostaa 2-3 Fuji-runkoa kevyesti. Edelleen mietityttää kalliihkot Fuji-linssit, joissa on kyllä speksit kohdillaan ja huolitellen valitut kompromissit, mutta kun Leicalookkiin tottuu niin siihen tottuu.

Olen itse asiassa ollut erittäin onnellinen Leica M -kuvaaja. En ole missannut kuvia kameran takia yhtään enempää kuin muillakaan alustoilla. Edes kuvien tarkennuksissa ei ole ollut suurempaa moitittavaa – vanhempien sukupolvien Fujit ja Olympukset tarkentelivat miten sattuu jopa Single Point AF -tilassa, joten Leica M on ollut hulppea diili tämän asian suhteen.

Olen kerännyt pienen ja kenties riittävän valikoiman lasia Leicalle nyt: löytyy hidas 21 mm, nopea 35 mm, nopea mutta säätämätön 50 mm, hidas 50 mm, ja hidas 90 mm.

Vaikka en näekään 28-millisiä kehyksiä kovin hyvin, silti tällä hetkellä tuntuisi itsestäänselvältä itselleni että mieluummin ottaisin 28 Summicronin tai Summiluxin M:lle kuin Leica Q:n. Manuaalitarkenteisten linssien käytettävyys optisen mittaetsimen kautta on perin hieno elämys kaikin puolin. Q:n suunnattomat edut katukuvaajan työkaluna alkavat hiipua ja väistää kuvauskokemuksen tieltä.

MP240 on hyvä runko ja upeata työnlaatua. Se palvelee minua oikein hyvin, mutta samanaikaisesti M10:n reilu parannus ISO-suorituskyvyssä ja mm. fyysisessä ISO-rullassa kutkuttaa kovasti. Myös sovitetun lasin käyttö on ollut pettymys M240:n kanssa. Livenäkymä ja elektroninen etsin on aika karmea käyttökokemus, johon M10 tarjoaisi lieviä parannuksia. Tällä hetkellä itse jään mielelläni odottamaan M11:ta, joka toivottavasti korjaa etenkin livenäkymän ongelmia ja toisaalta myös toisi parhaan mahdollisen kennosuorituskyvyn kehille.

Linssejä en mielelläni vaihda tien päällä, minkä takia jotkut kuvat ovat jääneet ottamatta. Toinen runko olisi poikaa niin että voisin pitää vaikkapa 21+50 -komboa samanaikaisesti kaulassa, tai vaikka jotain 35+90 -komboa. Mutta toinen runko on kallis propositio, puhumattakaan suuresta lisäpainosta kameralaukussa. Niinä päivinä kun M:n keulalla on 50, voisin hyvin pitää Q:ta mukana, tai kun M:n keulalla on 35 niin PEN-F:n keulalla voisi olla sovitettu 50, mutta jotenkin se ajatus ei miellytä. Pitäisi totutella ajatukseen. Tai opetella vaihtamaan linssejä tien päällä. Kun M11 tulee joskus, se voi olla potentiaalinen ostos ja silloin MP240 jää hyväksi kakkosrungoksi. Mutta siihen on pitkä aika. Digitaaliset Leica-rungot ovat aina olleet kamala taloudellinen propositio ja nyt alan viimeisen kautta ymmärtää asian. Olenkin haaveillut nyt lähinnä Leica-lasista, joka ei tiputa arvoaan samalla tavalla kuin nuo rungot.

Vaikka yhdistettynä Leica-linssien suosiminen runkojen yli ja taloudelliset perusteet opetella vaihtamaan linssejä voi tulla pian hyvin kyseeseen, tämä pieni tyytymättömyys ISO-suorituskyvyn kanssa ja livenäkymän kanssa ja kakkosrunkojen hintojen ja painojen kanssa johtaa heti haaveisiin, että puhtaan pöydän tullen voisin olla valmis menemään tyrät rytkyen Fujiin. Halpoja käytettyjä runkoja, kertaalleen kalliita laseja, kaikkea. Mikronelikolmosten kompaktit zoomit kyllä menetetään, mutta esimerkiksi 50/2 ja 60/2.4 ovat molemmat kivoja omilla tavoillaan, palvelevat omia tarpeitani hyvin. Leican myötä hyville tavoille oppineena varmaan siirtyisin back button focus -kuvaajaksi ja ottaisin niin hyvän kultaisen keskitien manuaalitarkennuksen ja automaattitarkennuksen välistä että tuskin edes kompromissiksi voisi sanoa.

Yksi muinoisia Fujiin liittyneitä murheita minulla oli se X-Transin tuottama kuva kun pikselitirkisteli kuvia liian läheltä. Leica M:n myötä alkaa oppia, että kuva saa olla epätäydellinen 100%:n näkymässä, jos se on täydellinen 27%:n näkymässä. Nämä oppi tulee hyödyksi, jos menen eteenpäin joskus.

Kaikin puolin tyhmänrohkea päätös mennä Leica M:ään joulukuussa 2018 on ollut jymymenestys. Olen oppinut niin paljon kaikenlaista, mikä olikin pääasiallinen toivomukseni systeemistä.