Panasonic G9 muuttui kiinnostuksen kohteeksi joskus vuoden 2020 mittaan.

Lyhyt historiikki: vuoden 2020 keväällähän ostin kompaktin ja edullisen Panasonic GX80 -rungon ja laajensin M4/3-linssikokoelmaani parilla lisäzoomilla. Keväästä syksyyn mentiin yhdellä kameralla ja kolmella edullisella zoomilla.

Sitten syksyllä pimeiden varalta ostin yhden valovoimaisen primen M4/3:lle, nyt oli kiinteäpolttovälinen linssikin systeemille pitkästä aikaa. GX80 ja 20mm f/1.7 on kompakti paketti joka menee talvitakin taskussa niinä ulkoilukertoina kun ei halua kantaa koko Billinghamia olallaan. Valoisan aikaan supermainio pikkuzoomi 12-32 ajaa samaa ideaa.

Sitten talvella Hyvinkään hullunmyllyn merkeissä G9 oli kasvavissa määrin "roadmapillani", ja ostin lisää primejä M4/3:lle. Nyt systeemi oli jo huolestuttavan kookas.

Ja helmikuussa 2021 M4/3-settini sai toistaiseksi uusimman perheenlisäyksen yhden ison rungon ja yhden uuden normaalizoomin merkeissä.

Panasonic G9 lunastaa sille asetetut lupaukset ja hypen aika hyvin. Pimeässä kamera menettää vikkelyytensä mutta sen suorituskyky ja pimeäkäytettävyys on firmware-päivitysten kanssa saatu upealle tasolle. ISO-suorituskykykin on pieneltä kennolta aivan uskomatonta luokkaa. Ei lainkaan huonommin tehty M4/3-kennolta!

G9 on kuitenkin lyhyessä ajassa jo ehtinyt vahvistaa ja opettaa minulle lopullisesti jotain omasta valokuvauksestani ja tyylistäni. Minulle kenties valokuvauksessa tärkeintä ei ole lopputulos vaan se kuvaamisen nautinto "kentällä". Lopputulos on tietysti tärkeä ja osa nautintoa. Mutta vuosien Leica-käytön myötä ja vuoden Nikon-kokeilujen kanssa olen huomannut, että on mukavampi tarkentaa ja tehdä itse.

Sanotaanko näin, että G9 on liian hyvä automatiikassaan. Se on liian hyvä kamera, se jättää liian vähän kuvaajan harteille. G9 edustaa toki avuillaan luotettavuutta ja onnistumisen helppoutta, joka on ammattilaisten ja monien muidenkin mieleen kovasti.

Kaikenmaailman CaNiSonyt juhlivat ja juhlistavat hypertehokkailla autofokusautomatiikoillaan, ja hyvä homma niille ketkä tarvitsevat niitä työkaluja esimerkiksi työssään. Mutta olen nyt entistä vakuuttuneempi että minun oma polkuni ei ole tämä automaatio, vaan joku muu, joku enemmän tekemisen makuisempi.

Tavallaan varmaan tiesinkin jo sisimmässäni että G9 ei ole vastaus minun tarpeisiin, mutta se on aina hyvä, miten paljon joku kamera vastaa niihin kysymyksiin, joita en ääneen osannut aiemmin kysyä.

Ei pääse yli eikä ympäri: Leica M on se juttu viimeisen päälle minulle. Kolmatta vuotta menossa, ja mennään jatkossakin eteenpäin vahvana.

Kuten olen jo kahden vuoden ajan tainnut valitella, on hintakynnys lähteä eteenpäin Leican runkojen maailmasa aika valtava. Kynnys nousta nykyisestä, oikein hyvästä, MP240-rungosta uuteen M10-P:hen tai M10-R:ään on kaikilla mittareilla katsottuna liian suuri minulle. Taloudellinen isku on liian iso, ja päivitetyn kameran suomat edut liian hienovaraisia. Puhumattakaan siitä, että M10 tuo myös joitain hienovaraisia regressioitakin mukanaan. Mietoja plussia, muutama mieto miinus, valtava hintalappu. Päätös pysyä vanhassa ja hyvässä on nyt helppo pitää. Välillä olen ollut kyllä ihan kielekkeellä jo, vertailemassa nettikauppojen ostoskoreja M10-R:n suhteen.

Linssien suhteen minun kokoelmani tuntuu ihan hyvältä. Taaskin voisi sanoa, että taloudellinen kynnys nousta kokeilemaan muita vaihtoehtoja on aika korkea ja tulen aika hyvin toimeen näillä mitä minulla nyt on. Jonkinlaisella investoinnilla pystyn paikkaamaan runkoni pimeänäön puutteita ostamalla kivoja valovoimaisia linssejä, mutta jotenkin tuntuu ettei siihenkään tarvitse mennä, koska loppupeleissä runkoni ISO-suorituskyky on kuitenkin ihan riittävän hyvä omiin tarpeisiini. Kun en kuvillani varsinaisesti tee mitään järkevää niin miksi oikeasti sitten kiinnostua optimoimaan ns. epäongelmaa?

Kaikin puolin järkevää on nauttia MP240:stäni täysin siemauksin, kuten olen tehnytkin. Kiinalaisilla linsseillä saa nykyään sellaista suorituskykyä niin halvalla, että ihan huimaa. Myös joitain karakteerilinssejä Leican historiasta voisin ostaa mutta ne ovat taas kalliita juttuja. Mutta mikään ei tässä ole niin kallista kuin mennä ja päivittää Leican digirunkoa uudempaan, saati uusimpaan. Vintage-leica pitää hintansa hyvin ja kiinalaiset eivät ole kovin kalliita edes uutena.

Sanotaanko, että tämä on loistava asema olla, mutta turhauttaahan tämä. Kirjaimellisesti turhauttaa, kun en pääse tuhlaamaan rahaa kamerakamaan? Jos Leica paransi minun pikselintirkistelyhommat niin ehkä jos se vielä parantaisi minun typerät oletukset harrastuksen ja kameralaukun hintalapun kulkemisesta käsikädessä.

Panasonicin myötä minulla on nyt neljä kameraa kolmen eri systeemin kesken, ja neljä tuntuu vähän liialta. Leica pysyy, Panasonic GX80 on liian herttainen ja kompakti myytäväksi, joten valinta on tehtävä kahden kovan välillä: Panasonic G9 vai Nikon Df?

Elämäni Nikon Df:n kanssa alkoi suurinpiirtein tasan vuosi sitten. Ostin hyvänhintaisen Df:n Rajalan käytetyistä ja sille G-zoomin kaveriksi. Torilta löysin hyvän yksilön 85-millisestä AF-D:stä. Japanista tilasin sitten toisen AF-D-zoomin 28-70. Pieni Nikon-kokeilu saattoi täten alkaa.

Kamera ja linssit loivat vajaassa viikossa kiinnostavan ensivaikutelman; osittain tosi tylsiä vaikutelmia, osittain tosi hyviä. Rajalan käytetty yksilö ei ollut ihan 5/5 ja minua vähän siinä vaiheessa jännitti edes miettiä, mitä Nikon Df voisi oikeasti tehdä minun silloisessa systeemissä. Palautin kameran ja linssin takaisin kokeiluajan puitteissa. Käteen jäi kaksi AF-D-linssiä ja lyhyet ensivaikutelmat näppärästä mutta paikkaansa hakevasta rungosta.

Kesän tullen aloin miettiä että Df ehkä ansaitsee paremman mahdollisuuden, ja aloin metsästää uutta yksilöä ostettavaksi. Sellainen tuli sitten ostettua Torin kautta yksityiseltä. Nyt ei ollut palautusoikeutta ja oli siis enemmän omistauduttava kameralle.

Kokeilin vähän lisää linssejä kameran kanssa mutta päädyin palauttamaan tai myymään ne; oli vain 85 ja 28-70. Päädyin hommaamaan yhden manuaalitarkenteisen vanhan Nikkorin kokeilun nimissä systeemille, 135mm f/2.8 on sellainen ilopilleri että se vallan muutti vaikutelmiani systeemistä kokonaan.

Tämän kolmikon kanssa menin ja pienellä lämmöllä kyti joku kaipuu kenties miettiä Nikonin asemaa teleorientoituneena systeeminä Leican laajakulma-/normaalilinssien kaverina.

Panasonic G9 -kokeilut sitten laukaisivat innostuksen mennä syvemmälle. Aloin taas lämmitellä niitä tähyslasihommia ja tätä projektia pönkittääkseni tilasin kaupoista puolella tonnilla läjän manuaalitarkenteista Nikonia!

Tähänkö minä nyt sitten olen menossa vakavissani. Koko M4/3 oli minulle sellainen vahva ja järkeenkäypä alusta juuri telehommia ajatellen: kompaktit linssit kroppifaktorin ansiosta, hyvät kuvanvakaimet niin linsseissä kuin rungoissa, ja autofokuskin auttaa kivasti asioissa kun ollaan telelinssien maailmoissa.

Ja nyt olen menossa varsin outoon suuntaan: ostan painavia linssejä ja käytän niitä vakaamattomissa kameroissa. Mutta tämä tuntuu niin paljon enemmän omalta nyt.

Painavaa ja isoa minä aina "kammoksuin" mutta nyt menin siihen suuntaan isomman kerran. Menetän tässä prosessissa myös paljon kuvausapuja ja kaikkea.

Sentään tämä Nikon F -kama on halpaa, se pitää antaa. Jos vedetään rujoja approksimaatioita niin yhden (halvimman mahdollisen) Leicalasin hinnalla saa kaksi M4/3-lasia tai neljä Nikkor-linssiä käytettyjen markkinoilta.

Vastikään ostetut Panasonic G9 ja PanaLeica 12-60 voivat lähteä hyvinkin nopeasti takaisin myyntiin. Haluan mahdollisesti tiivistää M4/3-systeemini takaisin olennaiseen: takintaskuun mahtuvaa kamerakamaa sen M4/3:n olla pitää. Minun GX80 ja sen kittilinssit 12-32 ja 35-100 ovat superhyvä idea. Jättänen myös 20/1.7:n systeemille. Nikonhan on sääsuojattu kapistus niin yksi G9:n viehätyksistä myös karisee pois. Kuinka nämä hommat aina menevätkin!

Treidareiden termein: osta Nikonia, pidä Leica, ja myy Panasonicia.

G9 on upea kamera mutta minusta tuntuu että haluan purkaa suurta M4/3-kaman vyyhtiä pois. Keräsin itselleni liikaa sitä kamaa. En halua myydä settiä kokonaan pois, mutta haluan järkevöittää ja teroittaa fokustani niinsanotusti. G9 ja PL12-60 olivat hyvä kokemus, mutta ne ovat varmaan ne, mistä ensin lähdetään myymään. Tällä hetkellä mielessä pyörii downgreidaus G80-kameraan, jossa hinta-laatusuhde lepää mukavimmin. Se on edullinen runko, ja pystyisi olemaan luonteva kumppani GX80:lle (molemmissa on sama nätti 16 megapikselin kenno ja molemmilla on ~200-250 euron hintalappu käytettyjen markkinoilla).

Mutta ihan ensin Nikon Df uusine kykyineen pitää koeponnistaa.

Leica M tulee pysymään. M10 tai sen variantti ei tule asettumaan taloksi milloinkaan pian. Tuleeko Leicalle uusia linssejä? En yhtään osaisi sanoa tässä vaiheessa mitään. Kuten sanottua, digi-Leicasta on vaikea hintakynnyksen takia harpata ylöspäin. Sanotaanko näin, että katsellaan rauhassa että mitä Leica M11 tuo tullessaan. En usko, että M11 olisi mikään potentiaalinen tasapäistäjä sekään, joten saa nyt nähdä.

Nikon Df on nyt kovassa nousussa, kuten kirjoitin. Pitää ensin nähdä että mitä tapahtuu, ennen kuin alkaa povailemaan seuraavia askeleita.

Piti tietysti vielä yksi heräteostos tehdä hetken retkahduksessani. Tuli vastaan edullinen Thinktank Retrospective 10 niin sen minä ostaa napautin. Minulla on ihan hyviä kokemuksia Thinktankeista. Olen ollut superhypertyytyväinen Billinghamiin mutta Hadley Pro:honi ei Nikon mahdu kovin näppärästi, ja hinta tässä Thinktankissa oli hyvä niin en voi hävitä paria kymppiä enempää jos joskus myyn pois. Voisi kai ajatella, että minulla on nyt Leica-laukku ja Nikon-laukku tai ehkä geneerisemmin ajatellen "RF-style"-laukku (Leica ja Panasonic GX80) ja sitten "SLR-style"-laukku (Df ja G9).