Akkukesto on kiinnostava. Akku kestää teoriassa aika hyvin: -20:n talvipakkasessa 200+ valotusta myöhemmin akku oli vajunut n. 10 %-yksikköä. Jostain syystä lataus tahtoo ehtyä vähäisellä käytöllä suhteellisesti nopeammin kuin aktiivisella käytöllä. Luulisin, että akulla saa kevyesti otettua 700 kuvaa päivässä, mutta kestääkö sama akku 700 kuvaa otettuna tasaisesti viikon aikana…

Omalla käytölläni (muutama kuva viikossa ja pari kertaa kuukaudessa isompaa päiväkäyttöä) tuntuu melkein, ettei tämä akku ole sen kummoisempi kestoltaan kuin mikään Fujin tai Q:n akkukesto. No, ei sen tarvitsekaan olla.

Tammikuun lopuilla tuli myös pitkästä aikaa otettua PEN-F käsiin; tarvitsin jotain kapeampaa kuvakulmaa ja toki PEN-F ja Panasonic 35-100 on tällöin paras valintani. Eihän se kamera ole mihinkään muuttunut, mitä nyt ehdin jo unohtaa, miten ahtaasti osa nappuloista on tässä rungossa pakattu. Lisäksi lähdin ottamaan kuvia turhan innokkaasti, luottaen liikaa kameran hyvään kuvanvakaimeen: eihän se ihan kaikkeen kykene.

Optinen etsin on kyllä mitä erinomaisin juttu. Silmä tietää toimia jotakuinkin paremmin, kun se katsoo maailmaa ikkunan läpi eikä suinkaan tiiraile mitään LCD-paneelia. Esimerkiksi jo vajaan kuukauden käytöllä 35-millinen kuvakulma alkaa iskostua ihan eri tavalla aivoihin kuin mitä muilla kameroilla olen havainnut. 35-millisen maailman raamit näkee jo mielessään ennen kuin kameran laittaa silmälle. Lisäksi eri kuvakulmien esikatselu auttaa ja kannustaa isosti valitsemaan tilanteeseen parhaiten istuvan linssin.

Lisäksi kehysviivojen avulla on helppo asettaa kamera viivasuoraan talon tai puunrungon avulla. Kuvat tahtovat valottua suoraan.

Toki edelleen kiusaa se, että etsin ei omalla kohdallani anna nähdä 28-millisiä kehyksiä kovin mukavasti; puhumattakaan mistään 24-millisestä mitä moni sanoo että onnistuu. Jos 28 näkyisi hyvin, olisi Leica Q ehkäpä herkemmässä joutua myyntiin.

Olen toipunut siitä "alkujärkytyksestä", mikä oli 35 Summicronin suorituskyky. Jos pikselintirkistely kiinnostaa, on Leica Q ilman muuta oikea kamera sitä varten. Mutta kokonaisuutena 35 Summicron on silti huiman kiva suorittaja, kun tietää vähän, mitä odottaa. Keskellä aina terävä ja kokonaisuutena kuva on veitsenterävä f/4:n jälkeen kevyesti.

Toisaalta 35 Summicron on hyvä, toisaalta nyt alkaa arvostaa esimerkiksi Fujin 23-millistä uudella tavalla: miten lähelle "esikuviaan" se pääsee suorituksessa. Iso vau.

Manuaalinen "kaikki" tarkoittaa tietynlaisia rajoituksia kuvaukseen. Ja rajoitteethan ovat itse asiassa paras asia, mitä luovuudelle voi käydä. Ehkä tämä menee uuden kameran innostuksen piikkiin, mutta M:llä tulee helposti otettua sellaisia kuvia, mitkä olisi onnistunut millä tahansa kameralla, mutta ei vaan tullut otettua. Se on aika valtava juttu valokuvaajalle. Leica M tuntuu lunastavan tekemänsä lupaukset siitä, että se tuo oikeanlaista piristystä valokuvaukseen.

Talvisia maisemia ja auringon tultua mukaan kuvioihin alkaa nähdä, mihin M240:n kenno kykenee. Kennon "ominaisväri" on tosi kiva ja tonaalisuus on samanlaista mitä Q:lla. Juuri nyt en juuri kaipaa kennolta mitään hienouksia, jos se tarkoittaa että ominaisväri kärsii.

Actionkuvausta ei tullut harrastettua, joten ISO 3200 tai 6400 ei tullut juurikaan tarpeeseen. Tokihan se olisi kiva, jos ISO 6400 ei menisi raidoille, mutta kyllä se varmaan hädän keskellä menettelee.

Koska 35 Summicron ei ole pikselitasolle asti niin täydellinen kuin Q:n 28 Summilux, olen vähän tutkaillut taas RawTherapeeta kumppaniksi Darktablelle.

Rawtherapee on kyllä päheä, mutta se tekee vähän omaa juttuansa. Sieltä löytyy kaikki, mitä leicamies voi toivoa. Flat field -korjaukset, deconvolution-pohjainen terävöitys, kristallinkirkas käsittelytulos.

Mutta sitä on niin vallan innoissaan Darktablesta. Pitäisi oppia käyttämään Darktablea silloin kun se riittää ja ottamaan RT esille silloin kun joku hyvä kuva ansaitsee kunnon käsittelyn. Tuo deconvolution-terävöinti on jo itsessään ihmeidentekijä.

M:n "puolimanuaalinen" valotuslogiikka on oiva tapa oppia tämä puoli valokuvauksesta kantapään kautta luuytimeen.

Mitä enemmän valotan (hyvin tai huonosti) M:llä, sitä enemmän alan havaita, itseasiassa miten usein Q:n normaali, nykyaikainen täysautomaattivalotus erehtyy. Valoa on hyvä osata lukea, olipa kamera mikä tahansa.

Valotusta alkaa oppia käyttämään, mutta edelleen kysymysmerkkinä on tuo nopeatempoinen kuvaus. Jos menen kaduille manuaalisesti mitatun valon kanssa, miten herkästi mahtaa unohtua säätää valotusasetukset muuttuvan valon myötä… Toisaalta nopeatempoinen katukuvaus ei välitä, jos kuva on vähän rakeinen. Parhaat "hifi-työt" tehdään joka tapauksessa huolellisesti sommitellen, olipa kamera mikä tahansa. Silloin riittää aikaa myös katsoa valotus kuntoon.

Tutkailin hiljan vanhoja Fujilla ottamiani kuvia. Mukava nähdä, miten paljon sommittelu ja sensellainen on kehittynyt itselläni niistä ajoista, joista ei edes ole kuin pari vuotta!

Fujin kuvat ovat vähän kuin M-kuvatkin: niiden voimavara piilee kuvan yleisilmeessä, ei missään pikseleissä. Siltikin, hieman vähemmän tekee mieli palata siihen suuntaan juuri nyt kuin vaikkapa syksyllä.

Yhtä kaikki, kuten sanoinkin niin mitä enemmän käytän Leica M:ää niin sen enemmän alan arvostaa Fujifilmin tekemiä suunnitteluratkaisuja heidän kameroissaan.

Yksi kamera ja yksi linssi, se riittää monelle Leica M -kuvaajalle mainiosti. Itse luotan siihen, että M on loistava alusta rakentaa oma pyhä kolminaisuus (UWA, normi, tele).

Normi on minulle tuo 35 Summicron. Tekee mieli myös kokeilla, miten 50-millinen sujuu M:llä. Yhden 50-millisen lasin ostinkin jo systeemille, mutta siitä ehkä joskus toiste.

UWA on se, missä Leica M loistaa. Vaikea tarkentaa manuaalisesti EVF-kameroilla, koska melkein kaikki on aina "terävänä". Mittaetsin loistaa tässä kilpailussa. Suunnittelen jotakin kohtuullista 21-millistä. Tai jotakin vähemmän kohtuullista, jos nyt käy hyvä lykky talousasioissa.

Televalintoja on monenlaisia: 75 ja 90 ovat molemmat käypiä vaihtoehtoja, mutta harmittavasti vaihtoehtoja 75:een ei ole järin kamalasti markkinoilla. Voigtländeriltä on pari 75:sta, joista kumpikaan ei ehkä käy maisemakuvaukseen niin hyvin kuin muotokuvaukseen. Leican oma 75 Summarit f/2.4 on sitten taasen vain vähän kalliimpi linssi, mutta kaikkien mielestä paras mahdollinen. Kaipa se on sitten se Leica 75 Summarit se minun maisemalasi. 90-millisiä on hirvittävästi saatavilla, ja halvallakin. Pitää vain olla huolellinen että mikä niistä istuu hyvin etäisyyskuvaukseen: ilmeisesti moni linssi on liian tuunattu lähitarkennukseen, kaukotarkkuuden kärsiessä. No, 90 ei ole minun kuvakulmani varsinaisesti.

Ehkäpä kiusallisin ongelma itselleni on se, että Leica Q ja Leica M 35-millisen kanssa leikkaavat aika hyvin toisiaan. Jommankumman pitäisi joutaa myyntiin, mutta yhä vakaammin uskon, että Q on sellainen aarre, josta ei ole järkevä luopua. Pian niiden hinnat alkavat tippua ja kaikenlaista sitä. Toisaalta 35-millisenkään myyminen ei tunnu hyvältä kun ottaa huomioon, miten hyvin sitä voi käsitellä. Ja toisaalta joskus aito 28 on parempi kuvakulma kuin 35, jolloin Q oikeuttaa paikan kamerakokoelmassa. Tämä leikkaus tulee silti olemaan piikkinä lihassani (lompakossani?) jonkin aikaa.

Nämä ovat kaikki asioita, jotka voivat nyt malttaa odottaa Helsinkiä ensin. Olympus on muuten lähtöä tekemässä. Laowan myin jo pois, PEN-F ja Panasonic odottavat omaa hetkeään.

Q + M ei ole paha parivaljakko, vaikka siellä nyt onkin se kuvakulmien leikkaavuus. Sitten nähdään taas selvemmin, mihin on hyvä edetä.