Erityisesti Woody Allenin elokuvista tarttuneena ja muutenkin kaupungeissa (lähinnä Helsingissä) ihmetellessäni olen joutunut tekemään sen johtopäätöksen, että suosikki-idyllini sijaitsee kaupungin keskustassa.

Idyllinen unelmani olisi siis asustella kohtuuvuokraisessa kolmiossa riittävän ison kaupungin keskustassa, toimia jonkinlaisena kirjailijana tai muunlaisena vapaaherrana, ja viettää aikaa levykaupoissa ja muissa taidetta erittävissä instituutioissa. Kotona sitten hiljaisuudessa nautittaisiin herkkää jazzia viinilasillisen kanssa. Julkiset kulkisivat ja jazz-konsertit raikaisivat ja sitä rataa.

Mutta olenhan asunut nyt Outokummun keskustassa vajaan puolitoista vuotta ja samantapaisen ajan Joensuun keskustassa. Isojahan nämä kaupungit eivät missään nimessä ole, mutta eikö idyllini pitäisi pelastaa? Elänhän melkein unelmaani?

Totuus on, että idylli ja realiteetit eivät kohtaa; idylli on pelkkä unelma. Katsomme asuntovälittäjien sivuilta siistittyjä kuvia näteistä asunnoista ympäri Suomea tai maailmaa, ja näemme lähinnä kunkin kohteet unelmat. Näemme idyllin, emme realiteetteja. Kunnes ajattelemme asioita tarkemmin.

Idyllini kaupunkiasumisesta olikin yllä. Se edellyttää monenlaisia asioita. Julkinen liikenne toimisi sulavasti asunnon ja mahdollisen työpaikan välillä. Naapurit olisivat huippurauhallisia ja ihmisiä oman makuni mukaan (lapsettomia ja keski-ikäisiä pariskuntia). Idylli on nopeasti rikki Joensuun tapaisessa kaupungissa, jossa julkinen on hikistä ja oppilaitosten suuren lukumäärän takia meluavan räkänuorison osuus asukaskunnasta on verraten korkea. Helsingissä luultavasti kanssa, lukuisten tekijöiden takia.

Tämä on tuleva asuinkohteeni vuosiksi eteenpäin. Ja on lähes täydellinen paikka asustaa. Mutta on kaukana suosikki-idyllistäni, ja muutenkin minusta varsin idyllitön ylipäätään.

Kaupunkiasumisessa pidän idyllisenä mm. sitä, että en ole riippuvainen autosta. Töihin voi mennä jalan ja lähikaupoista saa 90-prosenttisesti kaiken, mitä vuokra-asuntoon ylipäänsä hankitaan. Sen sijaan pidän äärimmäisen epäidyllisenä sitä, että auto on välttämätön asunnon sijainnin vuoksi. Sätöksessä näin on; lähikaupunkiin ja lähikaupoille on 6 kilometriä, töihin on 45. Lisäksi auton ylläpidon ja omakotitaloasumisen huolet ja kustannukset ovat itselleni epäidyllisiä. Etenkin nyt arvostan vuokraan liittyvää huolettomuutta hieman eri tavalla kuin vaikkapa 6 kuukautta sitten.

Ja silti Sätös on valovuosia edellä Joensuun kerrostalohelvettiä. Ristiriita? Ei ole ristiriitaa. Naapureista ei vain kuulu ääntä eikä heitä ole edes läsnä. Mikä todennäköisyys on missään päästä asumaan rauhallisella seudulla siten, että naapurit ovat myös joko yhteensopivia ajatusmaailmani kanssa (minkä todennäköisyys on hyvin alhainen, kiitos varsin misantropisen maailmankatsomukseni) tai äänieristykset ovat viimeisen päälle priimaa? Rauhallinen seutu lisäksi keskusta-asumisen kanssa on viimeisen päälle hankala ja rajoittava yhtälö.

Sätöksessä voin avata ikkunaa tai mennä terassille ilman, että kuulen jonnenaapurin hokevan vittua tai haistan alakerrasta leviävän tupakansavun sieraimissani. Eikä ohiajelevat amisbassot häiritse. Kyllähän niitä tuossa saattaa vähän pörrätä, mutta kovin usein ei kyllä pitkää tietä ajella kierrostolkulla.

Ja onhan talven lumitöissä ja talon pienkunnostuksissa oma idyllinsä niissäkin. Hyötyliikuntaa, jos ei muuta. Kun varautuu taloudellisesti yllättäviin ongelmiin auton ja talon suhteen, ei pinnaa kiristele edes sellaiset ongelmat.

Perimmäinen idyllini on viimeisen 32 kuukauden aikana murentunut realiteettien alle. On aika alkaa katsoa idylliä sieltä, missä sitä ei ensisilmäyksellä näy. Sätös on kaukana siitä, mitä odotin työikäiseltä itseltäni, mutta alkukankeuksien jälkeen varmasti öljyt lämpeävät niinsanotusti niin, että idylliäkin alkaa syntyä.

Tänään on odotettavasti viimeinen lauantai-ilta kaupunki-idyllissä pitkän pitkään aikaan. Ja vastaavasti huomenna on viimeinen kokonainen vapaapäivä kaupunki-idyllissä. Odotan, että naapurimelu ja typerät jonnet pilaavat verraten kookkaan osan kokemuksestani, kuten aiemminkin. Jos en odottaisi sitä, en luultavasti olisi muuttamassa metsän keskelle. Toki toivoa saattaa pientä ja hyvää päivää, johon kuuluu autoton oleilu asunnolla ja kävely kaupungilla. Ehkäpä käyn nauttimassa takeaway-aamukahvin keskustan kahvilassa, kun omat varastoni ovat vähissä.

Päivitystä. Kävin syys-lokakuun taitteessa tuossa kaupunkien kaupungissa ja vietin valtaosan ajastani saarten saarella, Manhattanilla.

Tämä vahvisti käsityksiäni siitä, missä haluaisin ideaalitilanteessa asustella. Sätös mahdollistaa mahdottomasti asioita, mutta jos lottopottia tulee kohdille, ison kaupungin hiljaiset rakennukset ovat ennemmin kiikarissa kuin jykevät maaseutujen kartanot. Asunto ja asuminen ei ole välttämättä isoin idyllin rikkoja, vaan se on tuo liikennöinti, joka tapahtuu käytännön pakosta autolla. Ajamisen jättäminen ammattimiehelle on luksusta, johon on köyhemmälläkin varaa hyvän joukkoliikenteen voimin.

Tai jos lottopotti on kamalan pieni, niin sitten varmaan aika hyvää jälkeä tulisi myös asumalla täällä Sätöksessä ilman päivittäistä työmatkaa…