Tänään tuli vahviste- ja tervetulotoivotuskirje Joensuun yliopiston hakijapalveluilta. Käymieni peruskurssien pohjalta syntynyt kiitettävä arvosana sekä lukion päättötodistus sekä YO-todistus muodostavat summana pääsylipun yliopistoon tietojenkäsittelytieteitä lukemaan. Opinnot alkavat luonnollisesti nyt syyskuussa.
Joten mitäpä tässä muutakaan sanomaan? Kahvia otin ja laitoin Floydin klassisen A Saucerful of Secrets -levyn soimaan. Yliopistossahan vietetään lähtökohtaisesti nuoren ihmisen parasta aikaa. Ei pelkästään ne oheistuotteet, kuten jatkuva juhlinta ja kenties kotoa irtautumisen ihanuus, mutta itse opiskelukin on hedelmällistä ja se alkaa olla jo niin lähellä aitoa tieteentekemistä, että varmasti kaikki luonnontieteilijät arvostavat.
Näinhän minä toki osittain ajattelin jo lukiosta, mutta se ei mennytkään niin sulavasti, kuin luulin. Vaikka lukio-opiskelu on sekä mukavaa että helppoa, sekä myös hyvin hedelmällistä, se on silti kaukana akateemisesta tunnelmasta. Pikemminkin lukio on suoraa jatketta yläkouluun, niin hyvässä kuin pahassa. Yliopisto tuo mukanaan älyttömästi kaikkea kivaa. Toisin kuin pelkkä ylioppilastutkinto, yliopisto-opiskelijoilla on vielä pientä arvoa muuta väestöä vastaan. Laaja keskitys ja sitä myöten suuret opiskelijamassat luovat oudolla tavalla enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin lukioiden pienehköt ryhmät. Ihmiset ovat yliopistoiässä jo melko aikuisia, silloin kun eivät leiki lapsia. Tietenkin tämä illuusio on herkimmässä vaarassa rikkoutua välittömästi.
Sanottavaa yliopistosta ei ole vielä tässä vaiheessa, mutta luultavasti tulen kirjoittamaan etenkin alkuvaiheessa hyvinkin riittoisasti opiskelusta isossa instituutiossa. Tämä viiden kuukauden loma on ottanut voimille monin tavoin. Uudenlainen matematiikan opiskelu kiinnostaakin jo.
