Tässä olen joutanut kokeilemaan tätä rakasta kaksikkoa, Pioneerin monisoitinta ja dacciani CD:iden kanssa. Saisinhan minä toki Ubuntullakin ääntä aikaan, mutta nyt tuntuu vain CD olevan hyvä vaihtoehto. Siinä on nimittäin omaa hohtoaan, kun saa silmäillä levyhyllyä ja etsiä katseellaan, ei kirjoittamalla, sopivaa levyä. Ehkä nostaa joku levy ulos hyllystä, puhaltaa pölyjä pois ja vilkaista sisälle. Ehkä jopa ottaa kansivihkonen esiin ja selata. Ei, nyt ei tämä kiinnosta. Selailu jatkuu. Levynvalintaan kuuluu näitä rituaaleja, jotka loistavat poissaolollaan tietokoneiden aikakaudella. Levyt ovat tietokoneella niin tarkasti listattuna ja haut onnistuvat ties minkä asian kautta. Soittolistatkin voi tarkastella netistä ja hakea vaikka lyriikat valmiina listana. Fyysisen levyn valintaan liittyy sellaisia asioita, joita ei voi saada tietokoneelle, ei millään. Tietenkin tietokone on kätevin tapa tehdä homma ja tietokoneella levyt eivät pölyty, eivät naarmuunnu. Järkivalinta olisi siis unohtaa fyysiset levyt ja ostaa albuminsa vaikka iTunesista, jos löytyy mäkki ja jostain muusta kaupasta, jos linuxilla tai windowsilla leikkii liikenteessä.

Silmäilin itse levyhyllyä, mietiskellen jotain sopivaa kuunneltavaa kun siivoilisin pöytätasojani ja siirtelisin papereita mapista mappiin. Silmään tarttui Pink Floydin Relics -kokoelmalevy, jolla kasaantuvat poikien parhaat 60-luvun hitit. Laitoin sen nätisti lautaselle, vaihdoin DACistani inputtia kakkoselle ja painoin tuttua kolmionäppäintä. Säädin kaiuttimesta volyymin sopivaksi. Levy alkoi juhlallisesti: ei kiintolevy korskunut, ei hyppinyt kappaleen nimi OSD:llä eteen. Musiikki vain alkoi virrata. Se oli nautinnollista kuunneltavaa. Jossain vaiheessa levyllä tuli vastaan vähän tuntemattomampi kappale. Katsoin soittimeni LCD-näytöstä raidan numeron ja selasin levyn takakannesta nimen. Siinäkin on omaa juhlavuuttaan. Tässä manuaalisuudessa. Kun levy loppui, halusin palata erääseen kappaleeseen ja sitä varten katsoin jälleen takakannesta haluamani kappaleen raidan ja kelasin nappia painamalla siihen. Ja sulosoinnut jatkoivat matkaansa.

Sen jälkeen halusin jotain muuta kuin Floydia, joten lähdin tutkimaan hyllyäni. Valitettavasti noin puolet levyistäni ovat Floydia, joten valikoimaa ei ole vielä rajattomasti käsilläni. Tuntui kuitenkin oivalta hetkeltä laittaa Kraftwerkin Radio-Activity soimaan. Levy on vuodelta 1975 ja se todella kuulostaa lähemmäs 50-luvun ydinpelon aikakaudelta. Se alkoi niin tunnelmallisesti, että piti jäädä oikein istumaan aloilleen kuuntelemaan. Se oli hieno hetki se. Kaiken kaikkiaan tunsin saavani enemmän irti musiikista kuin jos olisin heittänyt ne soittolistalle ja painanut näppäinyhdistelmiä. Levynvalintaan liittyvät rituaalit ovat selvästi osa kokonaisuutta.

Nyt laitoin soimaan vielä Oldfieldin Crises-levyn vuodelta 1983 ja sen nimikkokappale soi todella hienosti. Todellakin, ei voi muuta kuin nauttia.

Peruskauraa Ubuntisteille, mutta pistän itselleni vielä motivaatiokuvan cleartypingistä:

How smooth is that?!