Vaihteeksi vähän kevyemmistä asioista. Eli tuli hyvä syy panna Pink Floydin legendaarinen The Wall soimaan. Tämä ikinuori mutta täyttää jo 32 vuotta. Tänään.
Oma suhteeni tähän levyyn on hypellyt aikojen saatossa. Toki arvostin tätä heti alusta alkaen, mutta joskus se innostus hiipui kun aloin kunnolla suosia alkuaikojen levyjä. Sitten välissä oli kova Gilmour-suosio, ja vasta viimeisenä, vuosi tai kaksi sitten nousi Roger Waters kirjoitustaitojensa ansiosta kovaan huutoon. Sieltähän se tietysti Muurikin tulee, 95-prosenttisesti Watersin käsialaa. Nyt on hankala sanoa, onko tämä paras vai toiseksi paras Floyd-levy. Pidättäydyn vastaamasta.
Ja ah, miten synkkä luomus tämä onkaan. Etenkin Alan Parsonin visuaalinen elokuvaversio nostaa hyvin esille levyn synkimmät sopukat. Kiva oli myös nähdä livenä, vaikka Waters olikin päivittänyt agendaansa hieman.
Vaikka tämä levy onkin tiukka kokonaisuus, on silti saatava sanoa omat suosikit: Hey You ja C-Numb tietysti. Hey You ehkäpä kaunein ja samalla synkkä, ja mikseipä C-Numb enemmän unenomaisena kuin synkistelynä. Erittäin kauniit lyriikat ja soolot. Ja ensimmäinen puolisko on silkkaa kultaa. The Thin Ice erityisesti soolollansa. Ja dynamiikkaa huokuu yli äyräiden.
Äänellisesti ja musiikillisesti tiptop-levy totisesti.
Ja saisi jo tulla se luvattu live-DVD tästä Watersin kiertueesta 2010-2012. Todella upeita lisäsooloja luvassa sielläkin.
