Viime torstaina kävin kuuntelemassa Roger Watersin hulppean The Wallin Helsingissä. Sen jälkeen olen ollutkin The Wall -tunnelmissa, ja Floyd-levyt ovat saaneet kovaa kyytiä. Tuollainen konsertti kyllä todella verestää sisäistä fania. Upeasta keikasta seurasi sitten kotona monien keikkojen uudelleenkatselu ja -kuuntelu. Sunnuntai meni kovasti oman huonolaatuisen videon kanssa fiilistellessä. Maanantai-iltana katselin Pulsen ja tiistai-iltana 21 vuoden takaisen Potsdam-esityksen kaikkine kilkkeineen. Vielä voisi katsella Parkerin elokuvanäkemyksen, joka on mielestäni erittäin tunnelmallinen. Nyt on alkanut kuumeinen odotus saada tästä kiertueesta oma DVD, jota on lupailtu.

Kiertueesta ja The Wallin merkityksestä

Minulle The Wall on toiminut parhaiten alkuperäisessä muodossaan. Kertomuksena siitä, miten ihminen voi sulkeutua ympäröivältä maailmalta huonojen kokemuksien tai ylisuojelevaisten kasvattajien takia. Rogerin kannanotot sotaan maustavat kovasti, mutta se on lähinnä irrallinen seikka tulkinnan suhteen.

Tällä kiertueella Roger ottaa vapauksia vaihtaa tulkintoja. Onneksi kyse ei ole mistään isosta. Nyt on kuitenkin esimerkiksi Mother käännetty kokonaan toisiin tarkoituksiin. Ja Mother oli ensimmäisen levyn parhaita tunnelmanvirittäjiä juuri tässä sulkeutuneisuusjutussa! Oh Roger, what have ye done?

Ei anneta sen häiritä. Odotukseni ylitettiin suorastaan rajusti ja nautin keikasta kyllä viimeisen päälle. Siellä oli paljon tuttuja naamoja, joita olen jumaloinut DVD-katseluitteni perästä. Harmi, kun en nähnyt niin hyvin lavalle…

Rogerko on se paras?

En ole kirjoittanut Floydista mitään pidempää pitkään aikaan. Ja silloin viimeksi kokonaiskuvani oli heikko, lässähtänyt. Nyt minulla alkaa olla aika hyvä käsitys kaikista kiemuroista.

Monia Floyd-faneja polttelee vastakkainasettelu Rogerin ja Gilmourin välillä. Kummallakin on selkeä rooli Floyd-soundin syntymisessä ja kummallakin on erittäin vahva taito tehdä omaa juttuaan: Rogerilla on kenties planeetan paras pop-lyyrinen taito kirjoittaa kannanottoja. Ja Gilmourin kitara on vailla vertaa. Se on yksinkertaisesti uskomaton suoritus. En itse voi noin vain valita jompaa kumpaa paremmaksi, koska taidot eivät ole samassa linjassa, vaan ovat eri vektoreita. Niitä ei voi verrata.

No, moni on valinnut Rogerin “leirin”, koska hän osaa todella kirjoittaa. Ja moni on valinnut Gilmourin leirin, koska Roger käyttäytyi aika huonosti 80-luvulla. Ja myöhemmät Floyd-levyt ovat oikeasti hyviä. Minulla ei ole ollut tätä ongelmaa koskaan. Pidän kaikesta Floydista. No, Syd Barrett on vielä käymätöntä suota. Olen kuunnellut Gilmourin aikaisia Floyd-levyjä kuumeisesti, sekä seurannut Gilmourin tuoreita soololevyjä ja hyviä kiertueita. Samoin Wrightin sooloura on tuttu, ja Watersin levytkin pienen kuuntelun jälkeen ovat auenneet siihen malliin, että pidän miestä nerona. Ei tarvitse boikotoida ketään, jää enemmän nautittavaa!

Mainittakoon se, että The Final Cut olisi pitänyt Watersin julkaista oman nimen alla. Periaatteessa näin tapahtuikin, mutta Floydin alta sen kuitenkin löytää.

Keksiikös tähän muuta sanottavaa? Enpä oikein taida keksiä… Echoes on edelleen suosikkikappaleitani ja suosikkialbumini on jatkuvasti vaihtelun alla. Nykyisin tulee kuunneltua eniten live-esityksiä jäsenien soolourilta. Watersin In the Flesh -kiertue CD:ineen ja DVD:ineen on upea keikka, ja Gilmourin Remember That Night vastaava. Kummallakin soitellaan soolo- ja floyd-musiikkia. Älä vain pane minua valitsemaan noiden kahden väliltä.