Tänään kokeilin noita Stax-kuulokkeitani pitkästä aikaa (viimeksi käytin niitä lyhyesti demotessani niitä heinäkuussa) kunnolla. Kuuntelin niitä näitä, selasin levyhyllystä niitä kappaleita, joissa Stax voittaa K1000:t helposti. Samalla löytyi jotain muistoja herättävää.
Tämä Julee Cruisen levy Floating Into The Night. Levy, jonka sisällöstä 70 prosenttia on Twin Peaksin rakenteissa piileskelevää Juleen laulamaa musiikkia, ja loput pari kappaletta on joko Blue Velvetistä tai muuten vain soiteltu sisään. Levystä tulvii muistoja siitä ajasta, kun kuuntelin juuri yksinomaan vain Lynch-töiden soundtrackeja. Se oli osaltaan hyvää aikaa se. Se oli itse asiassa mahtavaa aikaa. Enkä edes niinkään fiilistellyt musiikin tahtiin, vaan sitä tunnesidosta, jonka musiikki herättää katsojan ja elokuvan välillä. Levyn kappalelistaus vaikka tähän oheen.

Ja nämä kappaleet. Ah, niitä muistoja. Ensin tulee mieleen se, kun keräilin viimeisimpinä windows-aikoinani (joka oli myös kesäloman loppua 2007) Twin Peaks -sitaatit yksiin kansiin ja loin edelleen käytössä olevan fortunefileen. Tämä fortune on käytössä esimerkiksi .bashrc-tiedostossani, ja sitä siis näytetään aina, kun avaan terminaalin. En tohtinut tehdä tätä tekstinkäsittelyurakkaa Linuxissa, koska en ollut aivan varma, kuinka näpsäkästi se siellä olisi onnistunut. Wintoosassa käytin muistaakseni Notepad2-ohjelmaa ja firefoxista kopioin aina sopivia lauselmia sinne, käsittelin niitä. Myöhemmin kuitenkin täydensin fortunelistaustani, ja sen homman tein shellissä, Skeezunetin shellissä. Ja ohjelmana oli Vim.

Ja se oli silloin 2007 syksyllä, kun aloitin hifistelemäänkin. Kuten muistanette, Linux oli syynä tä'än. Twin Peaks -mania jatkui minulla vielä tammikuulle 2008, kunnes laantui. Hifin mukana alkoi syntyä uusia musiikkisuhteita muihin yhtyeisiin. Last.fm:stä katsomalla huomaan, kuinka kuunnelluimpien kappaleiden listalla minulla on ollut aika tiukkaan pari levyä, Twin Peaksin soundtrackeja molemmat. Mutta sitten tuli useita tasokkaita nimiä eteen: Pink Floyd ja Mike Oldfield. Orastava ensirakkaus Meddleen syksyllä ja jossain välissä se Crises ja Tubular Bells toisella puolen — hyvää musiikkia oli siis muuallakin kuin tunnesidoksissa!

Mutta tunsin syyllisyyttä. Ajattelin, ettei ole oikein kuunnella "sielutonta" poppimusiikkia. Mutta näin kävi sitten. Tuli Pink Floyd; tuli heidän varhaiset 70-luvun tuotannot, tuli Dark Siden ensimmäinen kuuntelukerta, tuli Atom Heart Mother, A Saucerful of Secrets. Tuli Tubular Bells, Hergest Ridge ja Ommadawn; Amarok. Linux-miehenä minulla oli nyt aikaa kuunnella samalla kun virittelin milloin mitäkin. Toki kuuntelin kaikenlaista vanhaakin, ja joko se sytytti tai ei; vasta tänään tuntuu, kuin tuli olisi syttynyt kunnolla uudestaan!

Nykyisin löytyy toki mahtavia levyjä, joita tulee kuunneltua kertoja toistensa perään, mutta samanlaista rakkautta musiikkia kohtaan ei ole ollut. Tämä tunnesidos elokuvien ja musiikin välillä on ollut väkevä yksi. Ehkäpä se vielä ponnistaa ylös, ja pääsen toteuttamaan itseäni viimeiseen asti Twin Peaksin tummissa merkeissä. Tänään oli pieni erävoitto. Levyn "uudelleenlöytäminen" on kuin Mamban Valokuvia-kappaleessa. Yksi miete tähän loppuun: musiikkimaun monipuolistuminen ja uuden löytäminen yleensä mielletään musiikkimaun kypsymiseen (jotenkin sanan merkityksenvastaisesti), mutta miksi nyt tuntuu, kuin olisin mieluummin siellä nuoruudessa? Siinä olotilassa, että kun TP-soundtrack loppuu, laitetaan seuraavaksi soimaan sama levy alusta.

Breathe, Reprise

Muistelen tässä, että tuota ennen oli obsessionani Howard Shoren LOTR-soundtrackit. Sitä ennen — en muista. Judas Priestiä tuli kuunneltua nuorempana kloppina, sitä nuorempana puhdasta roskaa. Mutta muuta en vuodelta 2006 muista. Howardia luultavasti aika kovina annoksina, ehkä Don Davisin Matrix-soundtrackeja. Sitten 2007 Angelo Badalamentiin ja 2008-2009 mentiin populaarimusiikin puolelle. Last.fm tarjoilee näköjään täydelliset listaukset vuodesta 2005 nykypäivään saakka. Ehkäpä niitä selaillessa menee tämä ilta. Taustalla soikoon luonnollisesti Julee Cruise.