En aio tähän kommentoida tarkkaan sitä, millä tarkoilla kriteereillä albumit nostuvat toisiaan paremmiksi minun listoilla, vaan koitan toisenlaista lähtökohtaa määritellä erilaisia tekijöitä, mikä tekee jostain kappaleesta hyvän. Tapausesimerkkejä riittävästi käymällä läpi lista jalostuisi sellaiseksi, joka pätee kaikille lopuille teoksille, mutta valitettavasti minulla on vain muutama esimerkki mielessäni.
Otetaan heti ensimmäiseksi sellainen tekijä, joka minua innostaa tavattomasti.
Kesken väännön nostetaan esille rumpusetti, joka toistaa jonkun simppelin kompin
"Väännöllä" tarkoitan esimerkiksi aktiivista säettä tai railakasta kepittelyä. Tämä rummutus esillenostettuna jotenkin omassa mielessäni nostaa railakkuutta ja sellaista vimmaa esille. Esimerkiksi jos solisti ottaa lyhyen paussin ja kitara nousee, ja sitten masteroinnissa isketäänkin rumpukomppi dominoivaksi elementiksi! Kaikista maailman soittimista. Pidän tyylistä. Esimerkkikappaleita, joissa näin käy:
- Stairway to Heaven, Led Zeppelin
- A Saucerful of Secrets, live-versio Ummagumma-levyltä, Pink Floyd
Jonkin sivuteeman jatkuva toistaminen hyvin esillä
Toivottavasti saan selitettyä tätä hyvin, ettei tarvitsisi kaivaa Sinäputki-linkkejä esille ja hakea tarkkoja kellonaikoja (vaan joudunpa kuitenkin): siis kappaleiden pääteeman toistaminen on liian ilmeistä, se on selvä. Mutta jokin sivuteema, joka siis määritelmän mukaisesti ei ole pääteema, jolla ei ole välttämättä edes isoa osaa tahi edes toista kertaa esiintyä, toistuu dominoivana vaikka kolme kertaa putkeen (perätysten!) toistona. Jazzissa ehkä tavallisin, mutta myös kuulee progessa paljon. Pidän siitä tyylistä: se tuo happoisuuden mieleen, ja voisikin olla yksi hapon määritelmä. Usein toistoa on kolme kertaa, joskus enemmän. Kingston Wallin kappaleessa toisto on kitaroitu hyvin, sävel menee näin: AB-AB-AB-AC, ja se onkin aika luonteva menetelmä. Jazzissa taasen unohdetaan jatkokehittely ja se on tyylipuhdas torvisoolo jollain sivuteemalla keskellä ei-mitään. Sen mielettömyys yksinään miellyttää kovasti!
- The Egyptian, Art Blakey & The Jazz Messengers
- Resolution, John Coltrane
- Shine on Me, Kingston Wall
Raskaasti ja hitaasti kumpuava teema (perustuu mutatoituvaan toistoon)
Tässä sointi ei välttämättä ole esillenostettu, vaan se voi olla takana musiikissa ja muut soittimet esiintyä vapaasti. Kyseessä on jokin perusteema, jota toistetaan ja joka kerralla jotain tulee mukaan tai tehdään jotain muuta vastaavaa. Yksinkertaisimmillaan volyymiä nostetaan joka kierroksella tai joitain sooloinstrumentteja otetaan pois kullakin kierroksella.
- Echoes, Pink Floyd
- Atom Heart Mother Suite, Pink Floyd
Täytyy vielä sanoa ylläoleviin, että molemmissa tapauksissa on kyse hyvin progressiivisesta ja ennenkaikkea rauhallisesta työstä, jossa toistolla on selkeä sija kokonaisuudessa. Echoesin tapauksessa noustaan ylös "kaamoksesta" takaisin musiikkiin ja se tapahtuu hitaasti nousemalla pois kohinasta. Luonnollisesti toistamalla hirveästi! Tämä nousu kestää yli minuutin ja se on mukavan progressiivista se. Atom Heart Motherissa on kenties vielä raskaammasta toimenpiteestä kyse, ja hyvin piilossa onkin. Tässä ominaista on se, että toiston päätteeksi alkaa eräänlainen kliimaksikohta tai vastaava: syntyy jotain uutta. Myös kaikenlaisessa trancemusiikissa juuri tämänlaiseen toistoon nojataan kovasti, esimerkkejä ei ole valitettavasti antaa, mutta toiminta on yleistä.
Harmi, kun ajatus on katkennut tämän jälkeen kokonaan, eikä minulla ole esittää lisää erilaisia tekijöitä. Te lukijat voitte sen sijaan kommentoida, jos teillä on mielessä jotain sellaista, mikä teidän mielestänne tekee hyvän kappaleen. Minä luultavasti palailen asiaan uuden blogiartikkelin merkeissä, jos saan kasatuksi riittävästi materiaalia jatkaa tätä komponentteilua.
