Levy, jolla käsitellään rahan asemaa yhteiskunnassa, ihmisten hartaita toiveita ja median asemaa ja sotien merkityksiä, ei voi olla aivan huono. Niin rauhallinen, ärhäkkä ja monipuolinen on tämä 72-minuuttinen eepos. Pitkään olen miettinyt, onko levy jotenkin vajaa, vai olenko se vain minä. Tänään tulin siihen päätökseen, että levy ei ole syyllinen osapuoli.
Roger Waters, alkujaan Pink Floydin kitaristi, myöhemmin sanoittaja ja basisti, lähti terhakkaasti heti 80-luvulla erottuaan Floydista tekemään pöytälaatikkoideoitaan levyiksi, ja siten syntyi Pros and Cons of Hitch-hiking, Radio K.A.O.S. ja myöhemmin Amused to Death. Mikään edellisistä soololevyistä ei varsinaisesti ollut yleisön mieleen, ja kun vuonna 1987 ilmestyi sekä Floydin (Gilmourin) A Momentary Lapse of Reason ja Radio K.A.O.S, jotka ovat tyylillisesti täysin päinvastaisia esityksiä, moni valitteli uuden Floydin tyyliä mutta toisaalta tyrmäsi myös Watersin yritykset. En minäkään pidä oikein Watersin aiemmista töistä, vaan tämä säväyttää kasautuen.
Amused to Death nousi briteissä 8. listoilla, mutta ei muuten noussut nimeksi. Siitä ei puhuta tänä päivänä, liekö koskaan puhuttukaan. Kunhan ihmiset vain kuuntelivat kuten televisiotaankin: toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olisivatko Watersin saarnat näin menneet tyhjille päille?
Levyn teemanahan on nimenomaan TV-medioiden valta, kulutusyhteiskunnan ongelmat, passivoituneet kansalaiset ja älyllisen aineksen heikentyminen. Sotaa käsitellään vähemmän kuin Watersin aiemmilla levyillä, onneksi: tämä näkyy myös jäljelläolevan sota-aineksen tiiviinä esityksenä. Jämpti työ on jämpti. Kaikki tuntuu ja kuulostaa kovin pohditulta ja hiotulta.
Minä kuulin levystä ensikertaa Wikipedian artikkelissa, ja innostuin heti runollisesta riimittelystä, joka oli nostettu oikein lyhyen artikkelin päänostoksi. "Can't you see/ It all makes perfect sense/ Expressed in dollars and cents/ Pounds shillings and pence."
Kun kuulin levyn ensimmäistä kertaa, koin tylsiä hetkiä alussa, mutta kun tämä Perfect Sense oli sijoiteltu melko sopivasti levyn alkuun, pääsin 'kärryille' ja todella pääsinkin. Ensimmäisen kerran kuunneltuani sain arvioitua levyn positiivisesti, ehkä hieman yli-innokkuuden varauksella. Levy on kokonaisuutena hyvin tiivis, vaan kuin palapeli, kukin palanen aukeni erikseen minulle.
Amused to Death
- The Ballad of Bill Hubbard
- What God Wants, Part 1
- Perfect Sense, Part 1
- Perfect Sense, Part 2
- The Bravery of Being Out of Range
- Late Home Tonight, Part 1
- Late Home Tonight, Part 2
- Too Much Rope
- What God Wants, Part 2
- What God Wants, Part 3
- Watching TV
- Three Wishes
- It's A Miracle
- Amused to Death
Kovin watersmainen kappalejako ja -nimitys, mutta minkäs tekee. Valtavasti, aivan käsittämättömän paljon kantaa on otettu, on kritisoitu ja tuomittu tämän levyn sanoituksissa. Itseäni viisaammat ovat analysoineet mielestäni varsin menestyksellisesti tämän levyn kannanottoja. Ensimmäinen on hyvä fanianalyysi, toinen on enemmän maanläheinen katsaus, ei niinkään neutraali. Jälkimmäisestä saa kuitenkin hyvän kuvan sisällöstä ja vähän perusteita tulkinnasta. Itse tyydyn toteamaan, että Watersin mestarillinen tapa käyttää motiiveja säästeliäästi, mutta kuitenkin riittävästi levyä ympäri, sekä vaihdella teemoja kovasti saaden aikaan useista langoista kiedotun köyden, yhtenevän teeman.
Mikä tekee levystä erinomaisen, on hyvä soittimien ja esitystapojen vaihtelu. On hekumallista kansankiihotusta selostuksella, on mainstream-rockia (kuitenkin järki kädessä tehtynä, eikä mitään aivotonta) ja on kevyttä akustiskitarointia rauhallisissa oloissa. Kaikella on tapana vähän kasvaa kliimaksia lähestyttäessä, ja kuuntelija todella nauttii kehityksestä sekä tarinassa että soinnissa. Jo alussa oleva What God Wants, osa 1 laittaa sellaista iloista "juhlintamättöä", että aivan toivoisi sen kestävän pidempään, ennen kuin vaihtaa "kanavaa". Niin, Watersin tavaramerkkiä kuullaan tällä levyllä oikeutetusti aika paljon, onhan teeveen katselu kuitenkin nyt aiheena, joten kanavanvaihdot kuuluvatkin asiaan.
Vaiheeni levyn kanssa menivät siis siten, että aluksi (kuten yllä kuvailin), kiinnitin huomiota hyvin Perfect Senseen, nostin sen esille. Seuraava vaihe olikin se, että nostin sekä levyn alun että lopun selkeästi pystyyn: nimikkoraita sisältää sellaista tykitystä (alempana), ettei tosikaan. Kolmas vaihe, joka tapahtui minulle juuri ennen tämän kirjoituksen alkamista, oli se, että tajusin, kuinka levyllä ei tarvitse odottaa päätöskappaleen kliimaksia, koska jokainen kappale sitä ennen sisältää todellisuudessa niin paljon ulottuvuutta. Tai ehkä tiheyttä tässä tapauksessa: ensin katselen levyä maitopurkkina ja arvioin, että se on tavallisen maitopurkin tapaan noin kilogramman painoinen, mutta kun nostankin sen, se painaakin 20 kg!
Mikä säväyttää erityisen paljon, on Watersin (liekö tarkoituksella) hieman kähisevä ääni, jolla ei tietty voida auktoriteettia aikaansaada, mutta kuitenkin sellainen vanhan miehen viisaus -illuusio helppo kaivaa mielistämme. Ja yksinäänkin nerokas lyriikka, jota ei suotta kompromisoida sovittamalla soittoon, vaan levy tehdään tekstin ehdoilla, mikä onkin useimmiten hyvä ratkaisu. Esimerkkejä nerokkuudesta:
Hey bartender over here
Two more shots
And two more beers
Sir, turn up the TV sound
The war has started on the ground
Just love those laser guided bombs
Kappaleesta "The Bravery of Being Out of Range". Seuraava on päätöskappaleesta Amused to Deathista:
And the children of Melrose
Strut their stuff
Is absolute zero cold enough
And out in the valley warm and clean
The little ones sit by their TV screens
No thoughts to think
No tears to cry
All sucked dry
Watersin soljuvalla, rytmisellä laululla lopputulos on todella upea, kansanhenkinen ja lumoava. Kyllä, lumoava on oikea termi kuvaamaan näitä lyriikoita ja niiden esitystapaa. Joka kappale lumoaa kuulijansa sellaisella tavalla, johon en ole törmännyt millään muulla levyllä. Sanoisinko levyä täten täydelliseksi nykytietämyksen perusteilla? Hyvät kansalaiset, varatkaa itsellenne laadukasta aikaa 72 minuutiksi, ja kuunnelkaa vaikka spotifyn kautta! En takaa, että ensimmäinen kerta on nautinnollinen, mutta jos siitä jää jotain mieleen, voi olla helppo palata takaisin ja jonain päivänä huomata levyn täydellisyys.
