Leica Q: 3 kuukauden jälkeen

Leica Q on ollut taloudessani pääasiallisena kamerana nyt 3 kuukautta. Tässä ajassa olen ehtinyt tehdä pienimuotoista vertailua Fujifilmin kanssa, oppia raakakehityksen salat Darktablella ja uudelleenoppia, ettei bokeh ole kaikki kaikessa.

Kun Q oli uusi tulokas talossa, siinä tuntui olevan kaikki kondiksessa. Salamannopea autofokus, hyvät ulkoiset säädöt, mutta vähänpuoleisesti nappuloita ja yleistä säätövaraa valikoissa.

Ajan saatossa tuli huomattua, ettei autofokuksen nopeus nyt ihan mitään DSLR-tasoa ole, vaikka kelvollinen onkin. Erittäin hämärissä oloissa hitaampana kokemani Fujifilm X100T menee ohitse, kiitos PDAF-pisteiden.

Q:n nappuloihin olen tottunut, tai, mitä totuttelemista niissä nyt on. Isoin sääli on, että vähistä napeistakin 3-4 on sellaisia, joita en käytä ikinä, koska ne on sidottu ominaisuuksiin joita en tarvitse kameralta. Sen sijaan valikkoon on piiloteltu ne pari ominaisuutta, joita käyttäisi mielellään useamminkin ja nopeammin.

Bokeh-pelleily

Kun ensin Q:n sain, olin tietty ihan äimänä miten terävä se on täydellä aukolla. Edelleen ihmettelen tietty ajoittain sitä. Kuitenkin tunnollisena kuvaajana halusin maksimoida kuvien terävyyden ja otin yleisesti kuvia f/5.6:lla paljon. Kotona nämä kuvat sitten jotenkin tulivat ulos kovin tylsinä ja tasapaksuina, elottomina kuvina.

Ajattelin että nämä kuvat näillä aukoilla eivät eroa isosti Fujifilmillä saatavista kuvista, joten nostetaan panoksia ja kuvataan ja pelataan Q:n vahvuuksilla. Kaikki täydellä aukolla! Q:n lasihan renderöi epäterävyysalueet maksimiaukolla kuvatessa erinomaisella karakteerilla, joka ei ole kliinistä. No, tällä kertaa minulla on käsissäni paljon kuvia, joissa on tarkkana yksi subjekti ja loput on pinnallista silmäkarkkia. Missä minun kontekstini ja tarinani?!

Ymmärsin viimein, että jos otan kuvan, niin siinä on oltava asioita niin edessä kuin takanakin. Ja syväterävyys valitaan sen mukaan. Uusimmalla kuvauskeikallani Kuopiossa vietin paljon F8:ssa ja muutama F/1.7-kuva tuli kanssa valotettua. Sisältö ratkaisee, ei syväterävyysalueen pienuus.

Q²: toivelista

Puute- ja toivelistat jossain vaiheessa tulevalle Q:n seuraajalle. Tämä seuraaja on todennäköisesti 2-4 vuoden päässä.

  • Aloitetaan jollain, joka on täydellinen, ei omaa puutteita tai herätä toiveita. Objektiivi, 28/1.7, saa pysyä. (Jos koossa tai terävyydessä ei kompromisoida, 28/1.4 olisi kiva.) Lasissa on tasan nolla valittamisen arvoista asiaa. Polttoväli on makuasia.
  • Jos lasia on välttämättä lähdettävä muuttamaan, olisi sellainen tri-Elmar 28/35/50 f/2.8 ihan mielekäs idea, jos koko ei vain fyysisesti kasva.
  • ISO-nappi kustomoitavaksi. Olen käyttänyt Q:ta AUTO-ISO:lla ensimmäisestä päivästä lähtien. Ei valittamista AUTO-ISO:n toimivuudessa.
  • Mahdollisuus togglettaa kuvanvakain päälle/pois jonkin napin taakse. Tai edes joku etäisesti järkevä tapa säätää tätä nopeasti.
  • Pakatut raakakuvat. Säästäisi hieman tilaa varastolevylläkin.
  • Nopeampi pääsy AF-vaihtoehtoihin: jos AF-alimenun saisi jonkin kustominapin taakse, olisi bueno.
  • Mahdollisuus resetoida AF-piste keskelle sokkona. Kun strollaan kaupungilla niin olisi kiva kyllä sokkona saada se resetoitumaan johonkin ennakoitavaan pisteeseen, vaikkapa sitten keskelle. Fokuspisteen vaihtamiseenhan Q:ssa on toki jo nyt Fujia paremmat instrumentit, mutta ennakoitu sijainti olisi toki paras.
  • Etsimeen parempi valotuksen esikatselu kun täysmanuaali. Etsimen käyttämä valotus eroaa todellisista asetuksista aika paljon, etenkin jos kuvaa manuaalilla ja todelliset asetukset ovat päin honkia. Olen missannut yhden tilanteen kun etsin ei varoittanut ylivalotuksesta kuin vasta kuvaushetkellä, ja oli liian myöhä ottaa toinen kuva.
  • Sisäänrakennettu salama. Q:n kanssa on helppo olla available light -kuvaaja, mutta ei sellainen minitehoinen salama kyllä haittaa tekisi.
  • Fujimainen valotuksen kompensointi -rulla. Voi hitto kun tuo Q:n EC-rulla ei tyydytä läheskään niin kuin Fujifilmin harrastama dedikoitu rulla tekee.
  • PDAF-tarkennuspisteitä kontrastitunnisteisen autofokuksen lisäksi. Näin nyt ainakin yli- ja alivalottuneissa tilanteissa olisi joku johdonmukaisuus tarkentamisessa. Talvi ja pimeä tekee tuloaan, joten tämä on luultavasti korostuneessa roolissa seuraavien 5 kuukauden ajan.

Fujifilm X100T

Fujifilm on ollut auttamattoman vähällä käytöllä juhannuksen jälkeen. Ymmärtäähän tuon, muistaessamme kuinka minä olen yhden hyvän työkalun mies.

Fujifilm, tuo niin väreistään pidetty nimi, jää paikoitellen Q:n jalkoihin kun Q antaa niin hyvän väripaletin minulle työstettäväksi ja olen tottunut ja oppinut nyt soveltamaan väriä ja filmiemulaatiota kuville jälkikäteen Darktablessa. Ja erilaisia väriemulaatioita on niin monia mistä valita! Fujilla käytännössä puhutaan viidestä filmiemulaatiosta, joita käyttää.

Mutta nuo Fujin värit ovat Leican jälkeen paikoitellen jopa liian karkkisia. Olen menettänyt sokerihampaani Fujin emuloimalle Velvialle (oikea Velvia tai mitä voi Darktablessa tehdä on edelleen makoisa) – Fuji polttaa värejä niin herkästi puhki jos niitä korostaa liikaa, tai jotain. Fuji on edelleen värin kuningatar etenkin ihonsävyissä. Se on vain fantastinen taikakone.

Valkotasapaino on Q:ssa jopa ehkä parempi kuin Fujissa, mutta ehkäpä en ole ottanut tarpeeksi vielä kuvia keinovalaistuksessa (nämä kolme kuukautta ovat olleet valoisia kesäkuukausia), joten palataan asiaan myöhemmin.

Fujin heikkoudet ovat hyvin mielessä, mutta osa heikkouksista on omaa mielikuvituksen tuotetta, artifakteja siitä tosiasiasta että olen kuvannut liian paljon Q:lla ja liian vähän Fujilla juhannuksen jälkeen. Esimerkiksi Q:n ylivoimainen kuvanlaatu totutti hyvään ja ennenpitkää minulla alkoi olla mielikuvia, että Fuji hädintuskin pärjäisi kännykkäkameroita vastaan.

Ihan irrationaalisesti hämmästyin kun katselin tammikuisia Fuji XT1 -kuvia ja viimekesäisiä NYC-kuvia (X100T), ja miten teräviä ne ovat ja väririkkaita hyvällä tavalla ja miten kaikki on niin sopivasti tarkkana. Leica Q on omassa luokassaan, mutta se ei tarkoita, että X100T olisi jotenkin taianomaisesti pudonnut iPhone-luokkaan.

Fujifilmin dynamic range -ominaisuudelle täytyy nostaa hattua. Leican kanssa olen saanut oppia alivalottamaan kuvia ihan itse ja nostamalla varjot takaisin jälkikäsittelyssä. Ei sinänsä työlästä, mutta Fuji tekee saman erinomaisella käsittelyn laadulla niin hyvin, ettei tosikaan. Plus tässä on se etu, että kamera alivalottaa, mutta näyttää silti etsimessä edelleen normaalin valotuksen.

Kohina

Fuji on toki sellainen ihmelaitos, mikä tekee oikein mainiosti kohinan suhteen. Herkkyyden ja sen sellaisen suhteen sen on tietty vaikea kilpailla isompikennoistaan vastaan.

Leica Q tuntui tietysti alkuun, että tämä ei voi kilpailla Fujia vastaan kohinan laadussa tai määrässä, olihan se mielikuva että Fuji on about aallonhuipulla kennotekniikan suhteen. Q:lla on takanaan kokoylivoima ja iso ja peljätty banding-ongelma ei tule vastaan järin usein lainkaan. Q:n tuottama kohina on todella miellyttävää kaikin puolin. Se on hienojakoisuudessaan paljon filmimäisempää kuin mikään filmikohinan emulaatio. Joskus ihan tekisi mieli nostaa tahallaan herkkyyttä valoisassakin että saisi vähän kohinaa kuvaan.

Isoilla herkkyyksillä kohina on tietty ikävää kuin mikä, jos lopputuloksesta on tultava värikuva. Jos mustavalkokuva kelpaa, niin sitten mitään rajoja ei taida olla. MV:ksi käännetty kohinakuva on ilo silmälle, joskin taidan uskoa että Fujifilm X100F + ACROS ISO 12500:lla on paremmannäköinen kuin Q ISO 12500:lla. Pitää tässä testata talven pimeinä.

Zone focus

Ironisesti Q:n piti olla parempi ZF-kamera sen fyysisten instrumenttien ansiosta, mutta totuus on, että Q:n objektiivin ylimääräiset viisi millimetriä tekevät hommasta paljon vaikeampaa.

Toinen homma on tuo Q:n etupainoisuus ja yleinen etätasapaino vasemmalle päin. Kuvat tahtovat olla kaikki vinossa. Fujilla tasapaino on parempi ja kuvat ovat ihan luonnostaan suorassa.

Hyvä uutinen on se, että tarpeeksi harjoiteltuani näistä asioista pääsee eroon, ja vielä pidemmälle kuin Fujilla. Kiitos leicamaisen focus-tabin, voin sokkona oppia tarkentamaan lasin kohteen mukaan. Tabi osoittaa kello kuuteen, olen ottamassa lähikuvaa 50-60 sentin päästä; tabin vieminen äärilaitaan (n. klo 4) niin olen äärettömässä. Fujilla tämä ei vain onnistu, ja aina pitää kanssa varoa ettei vahingossa tule säädettyä fokusta. Ehkä pitää ostaa Q:lle sellainen minivatupassi salamakenkään seuraavana kesänä niin saa kuvat suorempana kamerasta ulos.

Mutta kaikin puolin, Fujin huono ja tunnoton focusrulla on verraten parempi kuin odotin. Pienempi kenno ja 5 milliä lyhyempi polttoväli sen tietty tekee.

Fujin tulevaisuus

X100T on perin nokkela kamera, jossa on lähes kaikki asiat kunnossa. Kuvanlaatu, värit, automaattiset avusteet. Classic Chrome. Umpihiljainen lehtisuljin. (Vrt. Q:n vain hiljainen lehtisuljin.) Erinomainen pikkusalama ja modernille kameralle ominainen täyteläinen TTL-laskenta. Kaikin puolin hintaisekseen todella mainio kamera.

Mutta mitä hinta-laatusuhteella tekee jos on vara ostaa kallein ja paras? Valitettava totuus puhuu puolestaan: Fuji on maannut kameralaukussa ilman toimintaa juhannuksesta lähtien. Ja ne harvat kerrat kun otin Fujin käyttöön, en pitänyt syntyneistä kuvista lainkaan! Olin jo tottunut Q:n väripalettiin ja darktable-jälkityöprosessiin.

Harkinnassa on, että panen semiraskain mielin Fujin myyntiin ja saatan kelpuuttaa vaihdossa Fuji X70:n tai Ricoh GR:n. Ricoh olisi kiinnostava kokemus sen snap focus -ominaisuuden takia, ja lisäksi Leican tapaan Ricohia pitää kuvata raakana: työprosessi olisi valmiina. Villikortti olisi toisaalta myydä X100T ja hankkia X100F testiin. Äffä olisi kuulema ratkaissut muutaman huonouden T:stä pois ja kropattavuuttakin olisi tullut lisää, mutta se on rahanmenoa väärään suuntaan. Q poisti GAS:ni ja se on pysynytkin poissa nämä kuukaudet tässä!


Kommentit, kehitysehdotukset ja keskustelunavaukset ovat tervetulleita sähköpostitse.