Leica M tunnetaan kaikkialla sen mittaetsinsysteemin ansiosta, ja mittaetsimen hienoin(/huonoin) ominaisuus on juuri se, että se on kokonaan irrallinen komponentti siitä, mitä linssi näkee. Telekuvaajille paska homma; huippunopeille (f/0.95) ja toisaalta kovasti himmennetyille (f/8+) linsseille se on hyvä, koska saat saman tarkennusavun riippumatta siitä, miten paljon tai vähän tarkennusalueen ympärillä on terävänä.

Olympuksella, joka on siis edelleen tiukasti kakkoskameran roolissa, käytän kahta linssiä, ja toinen niistä on manuaalitarkenteinen Laowa 7.5/2. Ultralaajakulmalinssinä Laowan kanssa ei tietysti ole kamalasti tarvetta tarkennella mihinkään muualle kuin äärettömään (mikä on sekin joskus hankalaa, koska Laowa menee äärettömän ohitse ja varsinainen ääretön on hieman eri paikassa kuin missä olettaisi), mutta joskuspa tulee tarve silti lähitarkennuksiin.

Nyt Pen-F tietysti täysiverisenä peilittömänä näkee kaiken linssin kautta ja kaikki on etsimessä aina terävänä (mutta ei välttämättä todellisuudessa). Tarkennuksen onnistumisen näkee vasta kun kuvaa alkaa suurentaa – myös muuten kätevä focus peaking on joutava ominaisuus näin laajojen kulmien kanssa, koska kameran asettamat toleranssit terävyydelle tulevat vastaan liian herkästi. Eli suurennuslasi on ainut toimiva työkalu huolellisesti tarkennettaessa.

Suurennuslasihommista en kamalasti välitä. En näe kokonaisuutta enää, ja kuva heiluu korostetusti ja kaikkea. Tässä kohtaa tulee mieleen, miten mittaetsin ei välitä lainkaan siitä, millä polttovälillä linssi operoi. Ja mittaetsinratkaisu toimii kauniisti ja kauniimmin kuin vaikkapa focus peaking. Ehkäpä joskus suurennus olisi kiva, sitten ei mittaetsin auta kamalasti. (Tosin erillisiä optisia suurentajia myydään, ja ne asetetaan etsimen eteen.)

Kaikki peilittömät TTL-kamerat eivät silti kulje vanhoja loppuunkoluttuja polkuja.

Tulee mieleen Fujifilm X-T1, ajalta kun minulla oli se. Sen iso ja kaunis etsin oli 0,77-kertaisella suurennoksella ja muutenkin niin riittävän terävä, että kamerasuunnittelijat uskalsivat laittaa etsimeen valinnaisesti kaksi eri kuvaa. Tämä dualview oli kivannäköinen kun kokeilin sitä hyvin kasuaalisti. En käyttänyt sitä ikinä tositoimissa, mutta uskon että se on paras täysin EVF-pohjainen manuaalitarkentajan työkalu. Näet vasemmalla puolella ison kuvan koko linssin sisällöstä ja oikealla puolella pienemmän ruudun, jossa vaikkapa suurennettu pala valitsemastasi alueesta. Tämä sama dualview löytyy myös uudessa X-T3:ssa. Muut valmistajat eivät ole käsittääkseni toteuttaneet vastaavanlaista ratkaisua, joten siinä mielessä Fujifilm on ainut peilitön kameramallisto, jota haluaisin käyttää manuaalitarkenteisten linssien kanssa.

Fujin X-T-mallisto on tietty Fujin X-T-mallisto, joten se voi olla mahdollisesti sieluton, tunnoton, kovaääninen, joutava kamera minun tarpeisiini.

Nyt tulee vuorostaan mieleen Fujifilm X100T, jossa oli myös eräänlainen "dualview": jos kuvaat optisella etsimellä, saat halutessasi oikeaan alanurkkaan piskuisen EVF-näkymän. Tämä sama löytyy jatkajamallista X100F:stä, ja mikä tärkeintä, myös X-Pro2:sta.

X-Pro2 sallii siis M-mäisen optisen sommittelun ja EVF-pohjaisen tarkentamisen käyttäen pientä lätkää, joka näkyy ehkäpä häiritsevästi ruudun oikeasta alareunasta, ei keskeltä. Toisaalta vastapainoksi tarkennuspisteen paikan saa valita, jos focus-recompose ei ole mieleinen tekniikka.

Heitetään tähän päälle ne faktat, että fujisetti on selkeästi halvempaa, fujin autofokuslasi on yleisesti ottaen erinomaista, rungot ja linssit ovat kevyempiä, sääsuojaukset monessa rungossa ja linssissä, manuaalifokusavut, nopea autofokus, kenno suoriutuu ISO-herkkyydessä selkeästi paremmin kuin M240 ja on likimain samaa tasoa kuin M10… Eli paperilla Fujifilm voittaa kevyesti kaiken?

No tavallaan voittaa, mutta tavallaan tulee pari pattitilannetta vastaan linssien suhteen. Leican optiikka on se syy, miksi Leicaan mennään. Fujille saa kyllä sovitettua M-lasia, ja kuten sanottua, Fujin fokusavusteet ovat hyviä, joten mistä kiikastaa? Vanhasta kunnon kroppifaktorista! En minä välitä yhden stopin syväterävyyden hävittämisestä niinkään, vaan siitä, että haluan kuvata kolmevitosta kuvakulmaa. Jollain hulppean komeasti piirtävällä linssillä. Fujin omat 23-milliset ovat ihan kivoja, mutta 23/1.4 on iso ja painava ja 23/2 ihan kiva, mutta ehkä vähän tylsä. Pääpointti on se, että kumpikaan ei pärjää piirron laadussa (kovasti subjektiivinen seikka, tosin) Leican, Zeissin tai Voigtländerin 35-millisille M-linsseille. Ja Leica taasen ei tee 23-millisiä M-linssejä. Hyvin kallis 24-millinen löytyy; sitten on kolmansilla osapuolilla 25-millisiä ratkaisuita. (Ja jos haluan pysyä natiiveissa Fuji-linsseissä niin tulee eteen koko X100F-vs-muu-maailma -vääntö…)

X-Pro2 pitää arvonsa aika hyvin. 900-1100 euroa käytetystä rungosta, josta ei tule tippumaan kuin ehkä 200 pois jos ja kun X-Pro3 tulee jossain vaiheessa. Kennohuollettu Leica M9 on ehkä 2400 euroa; M240:n hinta on pian samoissa: 2800 eurolla saa helposti hyvän rungon.

Ehkä paras homma ikinä olisi, jos Fujifilm julkaisisi X-Pro3:n uudella X-Trans 4 -kennolla, mutta kinokoossa ja Leica M -mountilla. (Tutkailin muuten, onko M-lasi hyvä kumppani Fujin GFX-runkojen kanssa; ilmeisesti parisuhde ei ole järin kutkuttava.)

Olen suoltanut kaikenlaista liirumlaarumia siitä, miten Fujifilm ei viehätä, vaikka olen listannut lähinnä hyviä puolia ja pelkkää kehua.

Manuaalitarkennus on vääjäämättä pitkässä juoksussa aina epätarkempaa hommaa kuin nykyaikainen automaattitarkennus. Kohde kävelee sinua päin tai sinusta poispäin; tarkennus+sommittelu muuttuu ihan arpapeliksi. Valovoimaisimmat aukot jäävät helposti hyödyntämättä hutien pelossa.

Tästä huolimatta romanttinen ja yltiöoptimistinen mielikuva lännen nopeimmasta tarkentajasta kiehtoo. Kuuluisat Leicakuvaajat, kuten Thorsten von Overgaard ja muut tuottavat jatkuvasti huippusisältöä manuaalitarkenteisilla kameroillaan, luoden ja ylläpitäen vaikutelmaa, että riittävällä harjoituksella kuka tahansa pääsee loistotarkkuuksiin. Koska loppupeleissä ihmisälyn pitäisi vielä päihittää tekoälyn.

Kova harjoittelu palkitaan viimekädessä. Kun elät ja hengität manuaalitarkennusta ja sormesi lihasmuisti osaa ulkoa tyypillisen muotokuvaetäisyytesi, voidaan puhua oikeasta M-elämäntavasta. Tarkennusvirheet omistat suosiolla. Minua ainakin inhottaa jo nyt jos kameran autofokus tekee virheen, jota en huomaa kuin vasta kotona. Jos tekisin itse manuaalitarkentaessa saman virheen, se varmaan harmittaisi vähemmän. Harjoituksen puutetta! Omista virheesi.

Leica M on myös muilla tavoilla mystisiin mittoihin asti mainetta kerännyt systeemi. Sen kuvausviive sulkimen painamisesta sulkimen aukeamiseen on kuulema digikameroiden parhaimmistoa. Vaikka näitä millisekunteja ei ihminen ehdi mielessään laskemaan, jokainen millisekunti vaikuttaa silti negatiivisesti alitajunnan kautta käyttötuntumaan. Kuvauksen välittömyys, kameran ilmiömäinen yksinkertaisuus. Mitä lännen pyssysankari tekisi revolverilla, joka miettisi ylimääräiset 0,04 sekuntia ennen kuin päästäisi luodin matkaansa?

Kiitoksena näistä nopeuksista kameran valotus on tietty varsin alkeellinen. Taas yksi tekijä, joka asettaa valokuvaajan tekemään asian itse, oikealla älyllä. Jos valotat väärin, oma syy!

Nämä ovat nyt ne fantasiat. Lierihattu liehuen ratsastat auringonlaskuun samalla näpsien vasemmalta ja oikealta täysin teräviä kuvia etsimeen edes katsomatta. Mikähän lienee se (karu) todellisuus?

Fujifilmin kanssa karu todellisuus voisi olla jotain tämmöistä: nautit noin parin tonnin sääsuojatusta setistäsi ja käyttelet sitä nautinnolla valossa kuin valossa. Illan päätteeksi kuitenkin aina kuvia katsellessa kaivelee mielikuopassa kuinka näissä kuvissa jotenkin puuttuu se "3D-pop" jota Leicakuvaajat demonstroivat niin hyvin arvosteluissaan. Fujilinssien manuaalitarkennus ajaisi kyllä asiansa, mutta tunnottomuus ajaa käyttämään enemmän kuin tyydyttävää autofokusta 99-prosenttisesti ajasta. Kaikki haaveet lännen nopeimmasta tarkentajasta on taas sullottu pöytälaatikon perukoihin. Kuvat ovat upeita järkikoossa katseltuna, mutta pikselitiiraillessa joitain outoja artefakteja esiintyy yksityiskohdissa X-Transin takia ja puret hammasta. Lisäksi X-Transia purkavat demosaiikkialgoritmit vaativat ikääntyvältä i5-kokoonpanolta jo vähän liikaa, ja käsittely tuntuu laahaavan liiaksi. Kaikin puolin Leicahammasta kolottaa, ei se minnekään mene, teitpä mitä tahansa.

Leican kanssa karu todellisuus on luultavasti Fujia hieman karumpaa. Aktiivinen harjoittelu on tuottanut selkeätä tulosta kuukausien varrella, mutta silti tositilanteissa ja äksönissä kuvat tahtovat olla hieman epätarkkoja. Valtaosa kuvista tahtoo olla huonosti aseteltuja, koska focus-recompose tuntuu olevan pidemmillä polttoväleillä riskialtis kokeilu. Kuvailet ensin ostetuilla Voigtländereillä ja Zeisseillä ja lompakko+järki ei anna ostaa mitään hienompaa. Zone focus pysyy edelleen vaikeana taiteenlajina, koska 35 milliä on 35 milliä. Koska taivas palaa niin helposti, alivalotat aina stopin alaspäin ja nostat jälkikäsittelyssä takaisin: kuvat tahtovat olla hyvin kohinaisia hyvin usein. Sentään kohina on kroppikennoja nätimpää ja "filmimäisempää". Eksoottisia kuvakulmia ei tule kokeiltua, koska talous ei riittänyt M240/M10-linjalle, joten livenäkymää ei ole saatavilla ja etsimen kanssa ei jaksa aina kykkiä maassa makaamassa.

Vaikeata on.

Toukokuuhun on alle 6 kuukautta aikaa, joten ei enää kauaa. Fujifilmiltä tullee jotain oikein kiinnostavia kamerauutuuksia taas tammi-helmikuun taitteessa. Helsinki ensin, sitten kamerat.