Entisessä Joensuun yliopistossa, nykyisessä Itä-Suomen yliopistossa (UEF) on hyvä, mutta pieni matematiikan laitos. TKT-laitos on sen sijaan huonohko, mutta … no, sekin on vähän pieni.

Pienessä paikassa on erikoistuttava ja täällä on erikoistuttu minua epäkiinnostaviin aiheisiin (optinen tutkimus, kompleksianalyysi, värianalyysi).

Nyt kun täällä on töitä, niin vaihtosuunnitelmia ei ole. Kuopion yhtymisen jälkeen saa gradunkin tehtyä haluamallaan aiheella (funktionaaliset kielet, clojure).

Matematiikassa minua on eniten hykerryttäneet algebralliset rakenteet, logiikka ja nyt tuoreelti topologia, mutta niihin ei ole paljoa peruskurssien päälle tarjolla.

Vastaavasti TKT:ssä laskennallisuuden teoria, -kysymykset ja algoritmiteoria olisivat mieluisia.

Kerrohan hieman tuosta Clojuresta ja funktionaalisista kielistä; minkälaisia eroavaisuuksia ja paremmuuksia niillä verrattuna ns. perinteisiin ohjelmointikieliin?

Vaikkapa näin nyt siihen C++:aan, joka lienee kovin monelle tuttu. PHP:stä puhumattakaan.

Nykyisin valtavirrassa toimivat imperatiiviset kielet toimivat vanhalla 50-lukulaisella ajatusmallilla, että ohjelmoijan tulisi opastaa tietokonetta joka asiassa; että muisti- ja kovalevytila olisivat hyvin rajallisia.

Imperatiivisissa kielissä pääpaino on kirjaimellisesti eri muistipaikkojen hallinnassa ja muistamisessa, pitkälti ohjelmoijan harteille jätettynä!

Funktionaaliset kielet painottavat muuttumatonta dataa, jolloin datan paikalla ei olekaan niin paljoa väliä. Tämä muuttaa myös monia asioita, miten asioihin on tavattu lähestyä.

Clojure on sitten vielä hieman oma tapauksensa funktionaalisten kielten joukossa. Clojure painottaa datan roolia sovelluksissa.

Clojure on Lisp, mutta Lisp ei kuolekaan koskaan.

"If you give someone Fortran, he has Fortran. If you give someone Lisp, he has any language he pleases." – Guy L. Steele Jr.

Lisp on kirjaimellisesti paluuta tulevaisuuteen. Monia 50-70-luvuilla lispeihin tulleita kikkoja löydetään näinä päivinä uudelleen ja toteutetaan nykyajan trendikieliin.

Alkuperäisiä ominaisuuksia 50-luvulta ovat esimerkiksi dynaaminen tyypitys, nimettömät funktiot ja roskienkeruu.

Lispien tärkein ominaisuus on olla omien tietorakenteidensa näköisiä, ja se mahdollistaa umpitehokkaiden makrojen kirjoittamisen.

Xmonad, kyllä on. Se on Haskellilla kirjoitettu forkkaus (tai rewrite pikemminkin) dwm-nimisestä minimalistisesta ikkunamanagerista.

Sen konffaaminen tapahtuu suoraan ohjelmakoodin sisään, ja laiskan funktionaalisen kielen, kuten Haskellin, edut tulevat todella hyvin esille. On kuin kirjoittaisi dynaamista kieltä, vaikka kaikki on erittäin vahvasti tyypitettyä tavaraa ja kovin formaaliakin.

Kaikki tileillä pyörivä raha on kirjattuna. Jos nostan tililtä rahaa lompakkoon, siis fyysistä käteistä, en seuraa.

Olen myös pakottanut itseäni maksamaan ruokaostoksia yms. kortilla, jotta ne tulisi sitten myös tosiaan kirjattua ylös. Otan kuitit aina talteen ja siitä on helppo naputella luvut talteen.

Tämä on kiintoisa kysymys kyllä. Valokuvissani on varmasti jotain matemaattista; pidän toki fraktaaleista ja vastaavista. Sen sijaan en allekirjoita useiden valokuvaajien käsitystä kultaisen leikkauksen tai kolmen sääntöjen tarpeellisuudesta. Kuvaan realismia.

Ja tähdennän vielä, että en yhdistä — en ainakaan halua yhdistää taiteellista ja tieteellistä puoltani. Ammentaisin alitajunnasta mieluusti.

Täällä Joensuussa ehdottomasti oma auto olisi paras. Paikallisjunia täällä ei kulje, eikä olisi mitään hyötyäkään. Helsingissä olen aina vaikuttunut HSL:n toiminnasta, joten siellä preferoisin kausikorttia.

Polkupyöräilyä en ole harrastanut moneen, moneen vuoteen. En tiedä tarkalleen, miksi näin on.

Nyt täytyy sanoa, että HL2:n rautatieosuuden tarkka sijainti Joensuussa karkaa mielestä.

Outokummussa oli vanhan kaivoksen ympärillä paljon mukavaa industrialismia ja HL2-vaikutteisia rakenteita. Siellä en ole vielä käyttänyt kameraani. Joku sopiva lauantai sinne on pitänyt veljen kanssa suunnata.

Niin, Joensuusta. Paikka on ihan ok, mutta kamalan ylihinnoiteltu. Arkkitehtuuriin tottuu ja funkkistyylistä voisi jopa pitää.

Mieluisin tähän mennessä on ollut Oku kaikesta huolimatta. Yllättävää, mutta totta.

Okulle on hankala löytää vastinetta maailmalta, kun tämä on niin kaivoskaupunkimainen kuin olla ja voi. Ja kaivoskaupungit ovat usein aika nimettömiä.

Blogi on, kyllä. Jonkinlainen saippualaatikko on aina ollut tarpeen, ja internetissä sellaisen pitäminen on helppoa. Olen pitänyt sitä milloin missäkin ja nyt nykyisin se on osoitteessa fwwm.us.

Domainin nimi tulee Twin Peaks: Fire Walk With Me -fraasin ja -elokuvan lyhenteestä. Olin perin yllättynyt, että kyseinen yksilö oli vapaana. Suunnitteilla on pitää tämä loppuikäni.

Twin Peaks eli TP on eräs kulttisarja 90-luvun alusta. Supersuosittu kulttisarja, joka lopetettiin liian aikaisin ja sisälsi todellista tunnelmaa, jota on vain yritetty matkia myöhemmissä sarjoissa, siinä onnistumatta.

Likipitäen kaikki tässä saippuasarjaksi maskeeratussa mysteerissä on kultaa, mikä on todella hämmentävää kaikkien näiden nykyaikaisten, teknisesti upeiden tv-sarja-suoritusten aikana. Mikään muu ei pääse kokonaispisteissä TP:n ohi.

TP on helppo ja supermukava harrastus tai "pakkomielle".

Twin Peaks kertoo nuoren tytön murhasta pienessä metsäläiskylässä perä-Amerikassa.

Sarjaa eivät tee niinkään viimeiseen hiottu käsikirjoitus tai mullistavimmat juonenkuviot taikka suurimmat mindfuckit. Suurin taika on erinomaisen 'quirky-natured' hahmoissa ja musiikissa ja yleisessä tunnelmasta: ilmassa on musiikkia ja douglaskuusten tuoksua.

Sarja ei pysähdy itkemään Lauran, murhatun tytön, kohtaloa kokonaisuutena, vaikka jotkut hahmoista jäävätkin. Sen sijaan se vie meitä tilkkutäkkimäisesti FBI-agentti Cooperin johdolla kohti rikostutkimusta ja ihmismieliä.

Hollywood on ehdollistanut meidät tietynlaisen normaaliuden sisään, vaikka tavallisia ihmisiä katsoessa epänormaali on se oikea normaali. David Lynch tuo tämän selvästi TP:ssä esille tekemästä lähes kaikista "epänormaaleja" tavallisen Hollywood-sarjan mittapuulla mitattuna.

Tyypillisesti hyvän musiikin tunnistaa siitä, että sitä ei huomaa lainkaan. Sarjan skorettanut Angelo Badalamenti tekee komean poikkeuksen tässä suhteessa. Hänen erilaisista vellovista jazzeista koostuva soundtrack on kuin piste iin päälle sarjalle.

Musiikkimakuni ei tosin suorassa suhteessa korreloi Badalamentin musiikkien kanssa, vaikka tilastot last.fm:ssä voisivat tulkita toista. Pidän kovasti tunnelmajazzista, mutta sitä ei ole niin paljoa liikenteessä kuin toivoisi.

Twin Peaksin tapauksessa musiikki on ehdottomasti suuri tekijä. Asiaa on hankala nyt luonnehtia, koska joissain muissa huippusarjoissa musiikilla on selvästi pienempi rooli ja sitä on vähän. Eikä se siellä menoa haittaa. TP:tä olisi silti hyvin hankala kuvitella ilman Badalamentin musiikkia taustalla.

Sarjassa on aikakaudelle tyypilliseen tapaan kuhunkin juoniketjuun tai tapahtumapaikkaan sidottua teemamusiikkia.

Sarjan lukuisista supermielenkiintoisista hahmoista voisin mainita muutaman satunnaisen:

Phillip Gerard, One-Armed Man. Erinomainen hahmo kirjoitettu sisään vain, koska David halusi tehdä alkupään jaksoon pienen tribuutin Fugitive-tv-sarjalle.

Lynchillä ja Frostilla on taika näpeissään. Varmasti kolmasosa TP:n hahmoista on tullut mukaan hetken mielijohteesta, mutta kaikille tuntuu löytyvän paikkansa.

…Twin Peaksin lainvalvonnan laitoksen sihteeri Lucy on kanssa yksi perin mielenkiintoinen hahmo. Lucyllä on vaikeuksia päättää yksityiselämästään saippuasarjamaisin juonenkääntein ja tulkitsee asioita omalla tavallaan.

Siihen en osaa nyt ottaa kantaa, miten ja kuka hahmoista istuisi juuri minun luonteeseen parhaiten. En ole luultavasti samaistunut kehenkään TP:n maailmassa.

Hahmoissa on nimittäin sitä kirsikkapiirakka-taikapuolta sen verran, että ehkä samaistuminen on hankalampaa kuin tavallisesti. Mutta mitä tulee logiikankäyttöön ja järkeilyyn, niin Cooper on ehdottomasti puolellani.

Ja sitten siihen David Lynchiin. TP oli ponnahduslauta Lynchin töihin; elokuviin pääosin. Lynch tekee synkkää maalaustaidetta kanssa, josta en niin ole perillä. Lynch säveltää hyvää elektronisvaikutteista rock-musiikkia, jota on yhteistyössä Mobyn kanssa väännetty, ja todella hyvää tavaraa on ollut.

Salaliitot olivat mukana alusta alkaen, kun X-Files nojaa paljon velkaa All The President's Men -elokuvalle.

Uudemmista sarjoista erityisesti House on pitänyt itsepintaisesti päänsä huippusarjojen joukossa. Tämä kai johtuu hulppean hyvästä henkilökirjoituksesta ja -hahmoista.

Housen sarjan tapauksessa on paljon kiintoisia yksityiskohtia. Itse sarja tapahtumina on kovin yksitoikkoista ja itseääntoistavaa vääntöä potilaiden kanssa. Ja toistoa tekee myös Housen omat sosiaaliset juttunsa. Mutta hahmot on kirjoitettu sellaisella tarkkuudella, että ihan puistattaa. Ja tämä seikka tekee siitä tavallaan huiman realistista ja läheistä reaalielämään.

Henkilönä House on erinomainen tapaus. Kaikki ihmisyyden elementit ovat hänessä mukana; painokertoimet vain ovat hieman tavallisesta poikkeavat. Housesta henkilönä ei voi puhua kokonaisvaltaisesti ilman, että pitäisi puhua kaikista Housen lähellä työskentelevistä ihmisistä. Kaikilla on syynsä ja tekosyynsä toimia Housen alisteessa viikosta toiseen.

Toinen TP:n tapaan monikultainen tapaus on tämä Alan Ballin luoma Six Feet Under, jonka erinomaisuutta olen todistanut toisella katsomiskierroksella tässä hiljan. SFU saattaa lähes kaikki muut HBO:n sarjat häpeään.

Suosikkisarjat tuli jo mainittua, ainakin ne "favor of the monthit": Twin Peaks, X-Files, Six Feet Under, House. Mad Men.

Ainakin samaistun eniten Houseen, jos ei nyt ihan korrelaatioista voida puhua. Housen tapa lähestyä ongelmia ilman ihmisvälikäsiä on esimerkillistä toimimista.

Omaan joskus hieman samanlaisia draamakuninkaan elkeitä kuin mr. Huge Ego, Sorry. Vastaavasti Mike Corleone Kummisedistä on aina ollut suuri tekijä tavoitteissani. En ehkä koskaan saavuta (taikka ole syytä saavuttaa) niitä tavoitteita, mihin Corleone pääsi. Mutta samaistuminen on selvää.

Suosikkielokuvia on kovasti niitäkin. Mutta elokuvia, joita voisi suositella kaikille, jaa'a. Hankala paikka.

Elokuvia on hankala mitata sopivan objektiivisesti, että niitä voisi suositella kaikille. Esimerkiksi Lynchin Blue Velvet on kai suositeltavissa kaikille, mutta Mulholland Driveä ei taasen. Universaalisti hienoja elokuvia ovat tietysti Kummisedät, Casablanca, kaikki nämä. Uudemmista elokuvista Inception iski kovasti.

Niin, taide. Valokuvaaminen on yksi asia, sillä se on lavastamatonta taidetta. Olen kiinnostunut myös elokuvista ja niiden tekemisestä.

Elokuvassa yhdistyvät monet korkeataiteelliset seikat ja on usein helppoakin. Yksin on kuitenkin hankala tehdä ja sopivan kuvanlaadun saaminen kamerasta on sekin hieman rajoitteita asettavaa.

Tällä hetkellä siis asia on ajatuksen asteella. Jos mitään taidetta, niin pöytälaatikkokirjallisuutta se olisi.

Hetsku: kun kalusto on Canon 5Dm2 ja f/1.4 Sigma, ei siinä synny kamalia rajoituksia kuvanottoon.

Mutta sikäli kun kuvia otetaan pääsääntöisin ulkona, olisi hyvälle telepäälle tarvetta. Olenkin suunnitellut vaihtavani tämän kiinteän 35 mm -Sigmani Canonin 24-105 L f/4 -putkeen, johon moni vannoo. Ehkä teknisesti ottaen Sigman ja 5D2:n autofocus on ollut hieman hitaampi kuin olen toivonut. Veljen L-putki on toiminut huippunopeasti.

Tarkennettakoon siis vielä, että riittävän teleulottuvuuden puuttuminen on hieman rajoittanut taiteellista ilmaisua. Ulkona ei aina pääse tarpeeksi lähelle kohteita. Eikä introvertti kehtaakaan aina.

Pöytälaatikkoon ei ole kertynyt kamalasti. Maku lähti pari vuotta sitten silloisista töistä ja siihen tyssäsi kirjoittelu. Nyt pieniä pätkiä orgiin on kertynyt ja paine luovan padon takana kasvaa. Jotain on sidottu tapahtumaan.

Blogi on sikäli ei-pöytälaatikkokirjallisuutta, kun en kirjoita fiktiota täällä (paitsi joskus mutuillessani)

Täytyy sanoa, että tämä jatkuva vuodattelu ircissä on korvannut varmasti suuren osan tarpeesta vuodatella pöytälaatikkoon. Eräs tärkeitä syitä irc-lakoille.

En lue paljoa, se täytyy todeta. Jos luen, ne yleensä kuvastuvat elokuvamakuni kanssa pitkälti: haluan kirjoiltani samaa kuin elokuvilta. Draamaa.

Nick Hornby ja Douglas Adams ovat olleet viimeksi luennassa, vaikka tiedän kovin hyvin, mitä kaikkea hyvää siellä olisi. Jos vain jaksaisin aloittaa.

Faktaa luen hieman enemmän. Erilaisia TKT-alan kirjoja tulee selailtua ja luettua. Papereita nyt hieman vähemmän.

Pyrkisin paperiseen, mutta kustannussyistä minulla on lahjaksi saatu Kindle. Kindlellä on oiva lukea proosaa, siihen se näyttö riittää. ATK-jutuissa usein koodirivitysten takia tulee ongelmia.

Sitten taas pöytäkoneeni ääressä ei tule kamalasti luettua noita "paperisia töitä", eli pääasiassa PDF-muotoisia juttuja, koska siinä on hankala keskittyä työhön. No, sama pätee kyllä blogeihinkin, eli ei se noista PDF:stä johdu.

Itse asiassa matematiikassa, jopa näissä abstraktimmeissakin yksissä, olisi hyvästä visualisoinnista apua. Joskus ei taivu, ja siitä on ollut hieman haittaa.

Jos tietäisin parhaat paikat ja hetket hedelmällisen ajattelun syntymiselle, viihtyisin niissä varmaan pidempiä jaksoja. Usein kovan keskustelun siivittämän illan jälkeen se iltasuihku on ollut hyvä paikka koota ajatuksia.

Ulkona tulee myös hyviä ajatuksia, mutta aika harvoin tuolla on sellainen keli, että ajatteluun voi keskittyä kunnolla. Usein on liian kylmä, liian sateista tai liian liukasta.

Nykyisin nauttisin kovasti ympärivuotisesta lämmöstä. Ruokavalioni on hävittänyt pakkaskestävyyden aika hyvin. LA olisi varmasti oiva sijainti siinä mielessä. Muuten se on aika kökkö kaupunki.

Mitä Suomen kaupunkeihin tulee, moni on esteettinen ja siten asuttavanoloinen.

Olen ollut Kotkan kannalla monesti, ja Hanko on toinen mukavahko paikka. Kokonaisuutena siis. Helsinki kerää kasvavana kaupunkina jo isompien kaupunkien ongelmia itseensä. Arkkitehtuurisesti se on kuitenkin myös hieno.

Näistä lähikaupungeista Kuopio miellyttää.

Elän ristiriidassa, sillä talooni tai asuntooni sisään astuessani haluaisin täydellisen alhaisen melutason. Toisaalta ulos poiketessani haluan nähdä ja kuulla ison kaupungin vilinää ja ihmisiä.

Tämä ei toistaiseksi taida olla mahdollista, ellei sitten sinne Manhattanin korkeimpaan penthouseen muuttaisi ja remontoisi kunnon äänieristeet.

Pitäisin kovasti metsänreunalla sijaitsevasta omakotitalosta, jossa naapureista ei kuulisi aina paljoa. Mutta en ole kovin ahkera missään pihatöissä, joten olisin aika hukassa talvella ensimmäisten puiden kaaduttua sähkölinjoille.

Optimaalinen, mutta utopistinen ratkaisu olisi siis kerrostalopenthouse keskellä suurkaupunkia.

Lähiöt lähtökohtaisesti… no, jos ei asuta keskustassa niin ei se naapurusto yksinään vielä ongelmaa tee. Kunhan on jollain tavalla rauhallista ja "tuulipukuisaa" naapurustoa. Itse talo on pitkälti äänieristeistään kiinni, onko siinä kiva asua.

En minä naapureiden kanssa seurustele, joten se on kohtalaisen sama, ketä siellä asustelee.

Nykyinen asunto on supisurkea äänieristeiltään. Mutta jo puoli vuotta korvatulpilla nukkumista, se on lievittänyt ongelmia todella kovasti.

Outokummussa ongelmana olivat viereisen huoltoaseman autot, täällä taas naapuriopiskelijat. Vastaavasti Okussa oli hiljaiset naapurit ja täällä on vähän autoliikennettä.

Blade Runnerissa on hekumallisen täydellinen tunnelma. Selvästi osittain saanut vaikutteita villiintyneestä 80-luvun Manhattanista. Samanlaista meininkiä olisi varmaan nykypäivän Hongkongissa.

Jos puhutaan useiden asuntojen omistamisesta Manhattanilla siten, että on varaa vielä pitää asuntoja tyhjillään, niin sitten puhutaan jo sikamaisesta rikkaudesta. Ehkä minulla siis olisi.

Aivot ja luova mieli kaipaa uutta virikettä jatkuvasti. En tiedä, haluaisinko hyvän luukun löydettyäni kokeilla "seedata satunnaisgeneraattoriani" uusilla asunnoilla niinkään kuin kokemalla manhattanilaista kulttuuritarjontaa.

Jazz-keikat, standup, elokuvissa käyminen… kaikki ovat Manhattanilla aika hyvin. Suomessa ei niinkään. Hyviä elokuvia ei näytä kuin muutama hassu teatteri, etunenässä Helsingin Orion.

Jazzia tulee toki täällä Suomessakin jonkin verran, ja täällä Joensuussa on pienimuotoinen jazz-skene erilaisten järjestöjen siivittämänä. Saisi olla enemmänkin ja hapokkaampaa.

Amerikoissa on lisäksi se filmifriikin mukavuus, että moni nimekäs filmitähti tekee usein Broadwayta välihomminaan. Olisi aito elämys päästä näkemään tai joskus nähdä vaikka Al Pacino livenä muutaman metrin päässä.

Asiantilojen vallitessa voisin hyvinkin olla yöeläjä, mutta päivällä täytyy kuitenkin istua töissä ja koulussa. Jos täällä olisi kunnollinen savuklubi, missä asiat osuisivat nappiin, voisin toimia jopa kantaistujana.

24/7 -yhteiskunta ei pelkästään olisi mieleeni, se olisi itsestäänselvyys. Siitä huolimatta, että tuskin koskaan kävisin ilta-aikaan missään. Ainakaan kun työpäivärytmistä pitäisi kiinni.

Nautiskelen musiikkeja aika laajasti. Ehkä tilastot osoittaisivat elokuva-soundtrackeja ja progea päägenreikseni. Lisätään siihen kaikenlainen mukava funkkaava jazzi ja sen sellainen. Metalliakin vähän. Konemusiikkia myös.

Pink Floyd ja johdannaiset ovat kovaa kamaa edelleen. Howard Shore ja Don Davis ja vastaavat OST-puolella. Mastodonia ja Moonsorrow'ta metallinnälkään ja Judas Priestiä yleiseen hyvään fiilistelyyn. Nyt on soimassa Angelo Badalamentin Mulholland Drive -soundtrack.

Kaikenlaisissa. Heh, no. Ehkä ei. Kuten kaikki hifikuulokkeet, K1000 näyttää terävimmät kyntensä hyvin äänitetyn akustisen musiikin kanssa. Tavaraa, jota ei kamalasti ole liikenteessä. K1000 on kuitenkin uskomaton all-arounder pitkälti esitystapansa ansiosta; kuin oikeat kaiuttimet.

Voisin kuvitella, että heikoin lenkki on kovasti bassokkaissa töissä, joissa basso merkitsee työn seuraamisen kannalta paljon.

Nykyinen hifikokoonpano on palvellut noin about sellaisenaan, muuttumatta, kolmen vuoden ajan. Päivityksiä olisi luvassa, mutta budjettikysymykset tulevat esille. Seuraavat päivitykset koskevat pitkälti hienosäätöä; puhutaanhan hifissä paljon niistä "pienenevistä palautuksista", miten ne haluaakaan suomentaa.

Musiikki on tuikitärkeätä minulle ja arjelleni. Sillä paikkaa niin paljon, ja tässä asunnossa lisäksi peittää naapurien hälyääniä. Ja hyvä äänentoisto on tietysti hyvän elämyksen aikaansaantia varten. Eihän ihmiset katso elokuviakaan 19-tuumaisilta näytöiltä.

Arki- ja pyhämusiikkia en erittele. Joinain päivinä tuntuu hyvältä laittaa Diane Krall pyörimään ja toisena Fatboy Slim. Perjantaisin tosin on usein lautasella jotain elektronista ja juhlistavaa.

Vai jokin taiteellinen hengentuote, jossa on mielestäni hyvä yhteiskunta. Huonojahan on helppo keksiä pilvin pimein. 1984, Half-Life 2, Brazil, …

Sen enempiä ajattelematta, vastaan ensimmäisen hyvän, mikä tuli mieleen: Lost in Translation. En japanilaisten kulttuurista tiedä paljoa. Sen, että tekevät hulluna töitä. Mutta elokuvassa kaikki tuntui sopusuhtaiselta ja hyvältä.

Termejä, kuten "oikeudenmukainen" ja "reilu" ja "tasa-arvoinen" on hankala käyttää omissa luonnehdinnoissani, koska niillä on erittäin värittyneitä uusiomääritelmiä, poliittisesti katsottuna. Ehkäpä tämä kertoo jonkin verran.

Pelailen toki vähän. Se on eräs tapa nauttia vapaa-ajasta. Peleissä ei aina aktiivisen roolin takia pääse miettimään taiteellisia asioita samalla tavalla kuin elokuvissa ja sarjoissa. Otan pelini siis toisella tavalla, tunnelmina ja tunnelmanluojina.

Ei ole selkeätä suosikkipeliä. Mutta kärkikaksikkoon voi laskea GTA: Vice Cityn ja Fallout 3:n. Kummassakin tapauksessa tunnelma on kova.

FPS-pelit ovat tästä syystä parhaita. Hattua nostan Half-Life 2:lle ja kolmiulotteisille Fallout-peleille upeista tunnelmista ja pelitunneista.

En pelaa kuitenkaan määrällisesti paljoa. Ajallisesti eniten on varmasti mennyt tetriksen kanssa. Tetriksen parhaisiin puoliin kuuluu oman taustamusiikin valinta. Pelatessa tulee aina se ongelma eteen, että haluaisin kuunnella levyjonoani tyhjemmäksi.

Täydellinen peli on osittain ajantappoa ja kosolti tunnelmaa. Hyvä musiikki ei myöskään häiritse.

Lineaarisuus ja sen häiritsevyys riippuu kovasti kontekstista. HL ja HL2 ovat luonteeltaan putkijuoksuja, joten lineaarisuus ei häiritse. Sen sijaan jos Falloutissa yksikin asia tapahtuu vähänkin putkimaisesti, menee usein ilta — tai ainakin tehtävä — pilalle.

Sanoisin, että avointa maailmaa on tullut rajusti suosittua, mitä pelivalintoihin tulee. Mutta se ei takaa mitään lopullisista tunnelmista ja tuomiosta. Putkijuoksuinen HL3 voi aivan hyvin voittaa Fallout 4:n, sikäli kun mitään tietoa kummastakaan ei tässä vaiheessa ole.

Aito vapaus, jota ehkä parhaiten on sovellettu GTA 3:ssa, olisi parasta mahdollista. Tehtävät saisi todellakin suorittaa haluamallaan tavalla. Falloutit siinä mielessä jäävät taakse. Enkä näe oikeastaan syytä, miksei Falloutteja voisi jatkossa tehdä vapaammiksi. Pelaajille pitäisi tehdä joitain parempia tai "realistisempia" apuja kuin automaattisia kompasseja näyttämässä tehtävän seuraavan etapin sijaintia.

Tähän liittyen: Fallout 3:n ensitunnit olivat totisesti kaikkein tunnelmaisimpia koskaan. Ennen kuin ymmärsin pelin kompassin toimintaa. Samalla tavalla liittyen HL2:n ensimmäinen läpipeluukerta, kun en osannut käyttää raketinheitintä oikein. Ne lentelevät torakat olivat todella elämyksellisiä.

Noista kahdesta FO3 voittaa kokonaisuutena. Se yksityiskohtien määrä ja Capital Wasteland. Pienet grillikodat metroverkkojen uumenissa ja grillattua geckoa kepinnokassa. Musiikki.

Pelimaailmassa on hyvä olla draamaa. Draama ennen komediaa. Pelissä on oltava suolaisuutta ja synkkyyttä. Huumori, kuten Fallouteissa on, on juuri sopivasti mustaa. Muunlaista ei oikein pysty kuvittelemaan.

Roolipeleistä tai "roolipeleistä" on vähän hankala puhua, kun tietokoneella pelatessa hahmosta saa tehdän omanlaisensa. Eli ei varsinaista roolissa pelaamista. Sopiva yhdistelmä hahmonkehitystä on kuitenkin pelimekaanisesti toimiva juttu, eli allekirjoitan. Pelailen strategioita vähän. Sid Meier's Alpha Centauri on eräs parhaista, ja Civilization V on hyvä myös.

Reaaliaikanaksutteluista en välitä. Sen verran fyysistä hommaa, että olisi sama lähteä potkimaan palloa ulos.

Verkkopelejä olen pelannut vähän, jopa tuntemattomien kanssa. Voisin kuvitella, että suljetuissa piireissä pelattavat setit voisivat olla todella hienoja kokemuksia.

Ennen kuin kysytte, niin CS:S -otteluita olen joskus satunnaisesti pelannut. Ja muutaman kierroksen HL2:DM:ääkin olen saattanut dokumentoidusti ottaa. Pelaajat ovat kuitenkin mitä ovat, joten ei niitä ole nyt jaksanut.

Olisi kiinnostusta tehdä, mutta unelmapelini olisi niin käsittämättömän laaja, ettei sen suunnitelmia edes voisi aloittaa tekemään. Enkä sen puoleen edes pidä suunnitelmista.

Unelmapeli olisi kooste Jagged Alliancea ja NetHackia. Tunnelmavetoinen.

Utopistinen unelmapeli olisi sitten tietysti 3D FPS ehkäpä Source-moottorilla kun en minä nykyajan huippugrafiikoista niin välitä. GTA V:ssä on paljon pointtereita, joita ottaisin mukaan unelmapeliini.

Taidemuotona pelit kiinnostavat juuri erityisesti itsensäilmaisun avulla. Ammattimaisia ja hyviä elokuvia on hankala tehdä introverttinä kotisohvalta käsin. Musiikkiin ei ole rahkeita ja maalaukset eivät kamalasti kiinnosta. Hyvän pelin tekemiseen ainakin pitäisi olla teoria kunnossa, joten se on vain viitseliäisyydestä kiinni.

Minulla on peleihin vaikka minkälaisia ideoita ja visioita, mutta mitä enemmän tavaraa on odottamassa suunnittelua, sen korkeampi kynnys aloittaa.

URW on eräs huippuesimerkki mainitsemastasi medioiden yhdisteestä.

Elokuvat.

Kulutuksen kannalta siis. Itsensäilmaisussa pelit.

Hyvä taiteellinen näkemys auttaa jaksamaan elämässä pidemmälle kuin joskus kylmäksi luokiteltava, systemaattinen ja tieteellinen näkemyskanta.

Nettiyhteisöissä näkee paljon näitä lyttääjiä, jotka perustelevat asioiden huonoutta liiaksi puhtaan tieteen keinoin. Asioilla saa olla irrationaalinen puoli. Jotain, mitä näkee vain aivojen vasen puolisko. Vai oliko se oikea?